Rakkauteni

Tuo pieni on kietonut minut aivan pikkurillinsä ympärille.
Hän on niin ihana, etten osannut edes aavistaa.
Olen aivan rakastanut.
Voisin vain päivät läpeensä ihastella häntä. Halata ja nuuhkia.

Kuinka olen joskus epäillytkään, että voiko rakkaus riittää kahdelle lapselle.
Voiko heitä rakastaa yhtä paljon.
Koko ajatus tuntuu nyt ihan hullunkuriselta.

Nuo kaksi ovat niin ihania. Rakkaita.
Erilaisia ja aivan täydellisiä.

Rakkautta on nyt tuplasti.
Mutta on tämä tuplasti vaikeampaakin.
Lapsia on nyt kaksi.
Kaksi aivan ihanaa, jolle haluaisi antaa kaikkensa.

Kaiken aikansa.
Kaiken huomionsa.
Koko sylinsä.

Mutta heitä on kaksi.
Joten se kaikki on jaettava.
Ja se tuntuu vielä niin vaikealta.

Se aiheuttaa välillä valtavaa syyllisyyttä ja riittämättömyyttä.
Mutta opettelen koko ajan.
Opettelen elämään ilman sitä syyllisyyttä.
Ja vain nauttimaan.

Pieni tyttö

Mummi tuli eilen kolmen viikon tauon jälkeen Pipan kanssa leikkimään.
Pipa keksi, että haluaa mennä mummin luo yökylään.
Meillä ei mitään sitä vastaan ollut ja mummillakin oli vielä yksi vapaa päivä ennen töiden alkua, joten sovittiin yökyläilystä.

Pipa lähti intoa täynnä iso reppu selässään mummin mukaan.
Lähtiessään ei meinannut edes muistaa pusua ja halia antaa kun oli niin innoissaan.
Vauvalle toivotti hyvää yötä ja käski vauvan pitää huolta itsestään.
Sanoin Pipalle, että tuleekohan vauvalla ikävä Pipaa.
Pipa totesi, että varmasti tulee.
Sitten häipyi iloisena ovesta pihalle.

Kävivät mummin kanssa kaupassa.
Mummi kun oli tullut suoraan mökiltä, eikä kotona ollut mitään ruokaa.
Pipa otti pienet ostoskärryt ja täytti kärryt tarvitsemillaan tavaroilla; leipää, juustoa, kalkkunaa, piimää, viiliä. Ottipa kärryyn vielä Barbie-lehdenkin (jota on äidiltä kauppareissuilla pyytänyt, mutta mitä äiti ei ole suostunut ostamaan) ja mummi osti kaiken mukisematta. Pitäähän tytöllä olla syötävää ja lukemista ;)

Mummin luona oli leikitty, vaihdettu yöpaidat ja oltiin valmiina nukkumaan.


Kello oli vähän yli kymmenen kun miehen puhelin soi.
Mummi soitti. Pipa oli päättänyt lähteä kotiin. Ja heti.
Oli tullut kova ikävä äitiä, vauvaa ja isiä. Mummin luona oli ihan tyhmää, eikä hän halunnut jäädä sinne enää hetkeksikään.

Eihän siinä muu auttanut kuin hakea pieni tyttö kotiin.


Tyttö on kova yökyläilemään. Rakastaa olla molemmilla isovanhemmillaan.
Vauvan syntymän jälkeen ei ole vielä yökylässä ollut. Olemme ajatelleet, että Pipa menee yökylään sitten kun on siihen itse valmis. Sitten kun itse pyytää.

Nyt oli jo itse innoissaan menossa, mutta selvästi ei ollutkaan siihen vielä ihan valmis.

Pipa on sopeutunut hyvin vauvan tuloon. Vauvasta tykkää.
Eilenkin ensimmäisenä kotiin tullessaan kävi katsomassa vauvaa.
Vauvalle juttelee ja pussailee vauvaa ahkerasti.

Mutta elämänmuutos on ollut iso ja se vielä näkyy.
Ja saa tietysti näkyäkin. Melkein neljä vuotta hän oli äidin ja isän ainokainen. Nyt on vauva, jonka kanssa huomio pitää jakaa.

Pipa on itsekkin vielä niin pieni.
Pelkään että sen välillä unohdan.
Kun vauvan kanssa tultiin sairaalasta kotiin, muistan ajatelleeni kuinka isolta Pipa näyttää.
Kuin yhdessä yössä Pipasta olisi kasvanut iso.
Ja sehän ei pidä paikaansa.
Kun vain aina muistasin sen.

Vaikka hän onkin isosisko, hän on myös se sama pieni tyttö mitä ennenkin.
Hän tarvitsee sen saman määrän huomiota, äidin syliä, rakkautta, hellyyttää ja halauksia kuin vielä kolme viikkoa sitten.
Ellei enemmänkin.

Kirje

"Hyvät vanhemmat, Lapseltanne synnytyksen yhteydessä otettu verinäyte osoitti, että hän kuuluu ns. perinnöllisesti diabetesalttiiden ryhmään. Lapsenne riski sairastua diabetekseen on siten suurempi kuin lapsilla yleensä ja on noin 4 %...."

Pari päivää sitten avasin kirjeen joka alkoi edellä olevilla sanoilla.

Luin ensimmäiset lauseet monta kertaa, ennenkuin ymmärsin mitä siinä sanottiin.

Tiesin, että vauvalta otettiin kyseinen verinäyte.
Sairaalassa ollessamme täytin vaadittavat paperit rutiininomaisesti. Olinhan ne ennenkin (tytön synnyttyä) täyttänyt.
En kuvitellutkaan, että saisimme tuollaisen kirjeen kotiin.
Odotin samaa kirjettä, mitä tytöstä.
Sitä kirjettä, jossa sanottaisiin että lapsenne EI kuulu perinnöllisesti diabetesalttiiden ryhmään.

Eihän tuo alttius vielä mitään tarkoita.
96 % näistä alttiista lapsista ei sairastu diabetekseen.
Mutta pysäytti tuo kirje silti. Ja sai kyyneleet silmiini.

Katselin pientä poikaani ja mietin tuleeko hän sairastumaan.
Hän on vasta kolmiviikkoinen pieni vauva. Pitääkö tälläistä nyt miettiä. Tässä vaiheessa.
Kun toinen on niin pieni ja viaton.