Ukolla on nyt ikää 2 viikkoa ja 4 päivää. Ukko on kasvanut hirmuisesti. Painoa on tullut lisää reilu 500 g ja pituutta 2 cm. Kaksoisleukakin on kasvanut parin päivän aikana.
Ukko valvoskelee jo pitkiä aikoja.
Varsinkin aamuisin. Herää jo kovin virkeänä kuuden ja seitsemän välillä, eikä suostu äidin tainnutusyrityksistä huolimatta nukahtamaan uudelleen kuin vasta puolen päivän aikoihin. Hereillä ollessaan Ukko katselee maailmaa jo aivan uusin silmin. Silmät ovat suurenaan kun hän ihmettelee ympärillä tapahtuvia asioita. Monesti asiat ovat vielä niin uusia ja ihmeellisiä, että kulmat vetävät aivan kurttuun. Silloin Ukko on siskon mielestä surullisen näköinen. Mutta ei hän ole surullinen. Ihmeissään vain.
Ukko tietää mitä haluaa.
Ukko haluaa olla sylissä. Erityisesti äidin sylissä. Ja Ukko tietää miten syliin pääsee. Sylistä on kivaa katsella maailmaa, siskon touhuja, äidin ja isin höpsöttelyjä. Jos Ukko ei nukahda tissille, hän haluaa nukahtaa syliin.
Eniten Ukko haluaa kuitenkin tissiä. Hereillä ollessaan Ukko söisi tissiä koko ajan. Ainakin puolen tunnin tai tunnin välein. Ukko haluaa myös nukahtaa tissille, eikä nukkuessaankaan halua päästää siitä irti. Öisinkin Ukko herää tissittelemään melkoisen useasti.
Ukko on niin ihana pieni mies. Nälkäisenä Ukko alkaa nokkia mitä tahansa lähellä olevaa kuin pieni kana. Välillä meinaa syödä äidin käden tai posken tai minkä tahansa tielle osuvan. Ukon ollessa oikein nälkäinen, hän röhisee kuin pieni porsas tissiä etsiessään. Kun lopulta löytää tissin suuhunsa, alkaa kova hotkiminen. Kun suurin nälkä on taltutettu, alkaa tissin koulutus. Ukko murisee ja rähisee tissille. Retuuttaa ja riepottelee sitä. Näyttää kuka on kuka.
Heräsin kolmelta yöllä ihmeelliseen kipuun vatsalla. Käänsin kylkeä ja pian kipu toistui. Tajusin kipujen olevan supistuksia ja hymyilin.
En saanut enää nukuttua. Mies kuorsasi vieressä ja päätin mennä toiseen huoneeseen nukkumaan.
Supistuksia tuli heti noin 10 minuutin välein, enkä pystynyt enää nukkumaan.
Söin aamupalaa ja luin aamulehteä. Tiesin, että tänään lähdetään synnyttämään.
Jossain vaiheessa aamua kokeilin mennä nukkumaan, mutta makuulla supistukset tuntuivat laantuvan ja niiden väli harveni hetkeksi 20-30 minuuttiin. Päätin, etten enää nukkuisi, sillä halusin saada tämän vauvan tänään.
Seitsemän aikaan tyttö ja mies heräsivät. Kerroin molemmille, että tänään lähdetään sairaalaan. Vauva haluaa syntyä.
Katselin telkkaria, kuljeskelin ympäri asuntoa, siivoilin aina supistusten välissä.
Supistukset tuntuivat lähinnä vatsassa. Supistusten aikana nousin pystyyn. Sillä tavalla pystyin vastaanottamaan kivun parhaiten.
Yhden aikaan vanhempani hakivat tytön luokseen. Tyttö pelästyi, eikä olisi halunnut lähteä. Ilmeisesti luuli, että hän joutuu muuttamaan pois kotoa vauvan tieltä. Selitettiin asiaa tytölle ja kerrottiin, että isi hakee tytön heti kotiin kun vauva on syntynyt. Kamalan paha mieli jäi tästä, vaikka tiesikin, että tyttö on jo koko asian unohtanut kun pääsee mummulaan (niin kuin sitten olikin).
Jäätiin vielä hetkeksi miehen kanssa kotiin.
Kolmen jälkeen supistukset tuntuivat jo todella kipeiltä. Vauva oli selvästi laskeutunut alaspäin ja sekin teki kipeää. Tuntui kuin supistusten välillä ei olisi hetkeäkään taukoa.
Päätettiin lähteä sairaalaan.
Synnytysvastaanotossa oltiin puoli neljän aikaan. Olin käyrällä 15 minuuttia. Vauvan sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistuksia tuli useampi tuona aikana. Nyt se jatkuva kipu vatsalla oli helpottanut, mutta supistukset tulivat kivuliaina.
Kätilö tunnusteli vauvaa vatsanpäältä ja kysyi minun mielipiteeni vauvan koosta. Sanoin, että uskon vauvan olevan ainakin esikoisen kokoinen (3 810g) ellei isompikin, mutta että kaikki terveydenhoitajat ja lääkärit pitävät vauvaa pienempänä. Kätilö oli samaa mieltä muiden ammattilaisten kanssa ja sanoi, ettei vauva ole yli 3.5 kiloa. Kerroin kätilölle, että esikoisenkin sanottiin olevan juuri ja juuri 3 kiloa ja oli sitten kuitenkin lähemmäs 4 kiloa synnyttyään. Kohdunsuun tilannetta kokeillessaan, totesi vauvan pään olevan jo tosi alhaalla. Muutti myös mielipidettään vauvan koosta ja arvio sen lopulta olevan 3 800 g.
Kohdunsuu oli 4 cm auki ja synnytys hyvässä vauhdissa.
Kätilö kysyi onko toiveita synnytyksen suhteen; toivoin allasta mutta se oli varattu. Muina toiveina kerroin että haluaisin olla mahdollisimman paljon liikkeellä enkä sänkyyn kahlittuna, en haluasi epiduraalia ollenkaan ja tahtoisin kokeilla ponnistaa jakkaralla. Toivoisin että tämä synnytys sujuisi luonnollisemmin kuin esikoisen synnytys.
Synnytyssalissa olimme klo: 16.45. Siellä oli ihana kätilö. Hänkin kuunteli toiveeni ja tarjosi kivunlievitykseksi geelipusseja ja suihkua. Suihkussa kävin kertaalleen, mutta en kokenut siitä olevan kovastikaan hyötyä. Geelipusseista sain hyvää apua kipuihin. Itse pyysin myös jumppapallon, missä supistukset olikin tosi hyvä ottaa vastaan.
Kävelin ympäri huonetta tai istuin keinutuolissa. Supistukset otin vastaan ikkunalautaan nojailemalla ja pallon päällä. Mies piteli kuumaa geelipussia selälläni. Sänkyyn en halunnut mennä.
Vauvan sydänkäyrää katsottiin 20 minuutin välein.
Jossain vaiheessa kätilö halusi katsoa käyrää pidempään ja silloin istuin keinutuolissa puolisen tuntia. Sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistuksia piirtyi noin 5 minuutin välein, mutta ne olivat sitäkin voimakkaampia. Nyt supistukset tuntuivat sekä vatsalla että selässä.
Noin klo: 18 kätilö tutki kohdunkaulan tilanteen. Kohdunsuu oli 6-7 cm auki, vähän reunoja jäljellä, vauvan pää erittäin alhaalla ja kalvot pullottivat. Kätilö tutki kovakouraisesti ja supistukset kipeytyivät.
Kätilö kävi kyselemässä pärjäänkö näillä keinoilla vai haluanko muuta lääkitystä. Sovittiin, että jatketaan vielä näin. Ehdotti myös kalvojen puhkaisua, mutta sitä en halunnut.
Supistukset alkoivat olla todella kipeitä ja jokaisen supistuksen aikana meinasin oksentaa. Mies tarjosi tiheästi kaarimaljaa, mutta mitään ei onneksi tullut. Kauhea jano oli koko ajan ja mies täytti vesipulloani ahkeraan.
Kahdeksan aikaan kohdunkaula oli 8 cm auki ja vähän reunoja oli jäljellä. Supistukset olivat koko ajan kipeämpiä. Nyt halusin ilokaasun avuksi. Ja se auttoikin todella hyvin. Välillä tosin otin sitä vähän liiankin kanssa.
Kätilö istui pitkään seuranamme ja juttelimme niitä näitä.
Kätilöä epäilytti jaksaako kohtu supistella vielä tarpeeksi pitkään (kun synnytys oli kestänyt jo melko kauan) ja ehdotti taas kalvojen puhkaisua, jotta synnytys vähän nopeutuisi. Supistukset saisivat tulla ponnistusvaiheessa tiheämmin kuin nyt ja kalvojen puhkaisu auttaisi siihen.
Tässä vaiheessa suostuin siihen ja pian lääkäri tuli kalvot puhkaisemaan. (Ennen kalvojen puhkaisu kävin supistusten välillä vessassa. Ilmeisesti juoksin vessaan ja kätilö ja lääkäri nauroivat, että harvoin näkevät kenenkään juoksevan kun kohdunsuu on jo 9 cm auki.) Kysyivät haluaisinko puudutusta, josta vielä kieltäydyin. Halusin yrittää vielä ilokaasulla. Supistukset alkoivat nyt tulla yhä tiheämmin, ne olivat taas paljon kivuliaampia ja kestoltaan huomattavasti pidempiä.
Nyt tahdoin puudutuksen ja toiveestani sain kohdunkaulanpuudutuksen. Puudutus auttoi ja lievensi hyvin kipuja. Supistuksia tuli todella tiuhaan. Jalkani tärisivät, enkä saanut sitä loppumaan.
Noin tunti kalvojen puhkaisusta aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta enkä enää pystynyt sitä pidättämään. Supistuksia oli koko ajan.
Tässä vaiheessa vaihtui kätilö. Se harmitti, mutta onneksi uusi kätilö oli myös erittäin pätevä ja mukava.
Hän tarkisti kohdunkaulan tilanteen. Olin 10 cm auki, mutta pieni reuna oli vielä jäljellä. Kätilösanoi etten voi vielä ponnistaa ja yritti samalla käsin saada reunaa häviämään. Teki todella kipeää enkä pystynyt olla ponnistamatta.
Pain kätilö laittoi synnytysjakkaran valmiiksi ja sain nousta siihen ponnistamaan.
Miehen tukeutuen, jakkaralla istuen aloin ponnistamaan. Huusin. Sattui niin hirveästi. Kipu oli todella kovaa! En olisi halunnut ponnistaa, mutta en voinut olla ponnistamatta. Tuntui kuin ponnistusvaihe olisi kestänyt iäisyyden. Kuitenkin vain 4 minuutin ponnistamisen jälkeen pieni poikamme syntyi. Ja hän huusi. Ja minä itkin. Hän tuntui heti niin omalta.
Sain hänet heti jalkojen päälle ja mies sai leikata napanuoran.
Siirryin sängylle makaamaan ja sain pienen huutavan poikani rinnalleni. Poika oli rinnalla kunnes istukka syntyi. Repeämiä ei tullut, vain pari pientä nirhaumaa joita ei tarvinnut ommella.
Pieni sylissäni itki vieläkin, ei meinannut rauhoittua millään. Ajattelin jo jonkin olevan vialla.
Mies jutteli pojalle ja pian pieni lopulta rauhoittui.
Ihmeellinen pieni mies tuli meidän elämäämme. Teki minusta äidin toista kertaa ja miehestä isän toista kertaa. Pienestä Pipasta teki isosiskon.
Muutti elämämme ja nyt yritämme siihen uuteen elämään sopeutua.
Ensimmäiset päivät nelihenkisenä perheenä ovat olleet melko kaoottiset.
Ukko viihtyy tissillä erittäin hyvin. Vähän liiankin hyvin. Tuntuu ettei aika riitä muuhunkuin imettämiseen, röyhtäyttämiseen ja vaipanvaihtoon.
Ukko nukkuisi tissi suussaan jos saisi valita. Hän osaa imeä rinnasta, mutta välillä intoutuu myös pureskelmaan äidin tissiä. Ja rinnathan ovat sen seuraksena todella kipeät.
Yöt ovat olleet yhtä valvomista. Tänään Ukko on nukkunut päivällä jopa kaksi kolmen tunnin pätkää, mutta yöt ovat tähän asti menneet tankatessa. Öisin uni ei ole pienelle miehelle maistunut edes kahden tunnin pätkän vertaa.
Ukolla on myös erittäin kova tempperamentti. Tuohon tempperamenttiin kun on vielä yhdistetty erittäin kova ääni, ovat meillä pyllynpesut ja muut tylsät toimenpiteet melko äänekästä puuhaa.
Uutta arkea ei ole helpottanut se, että Pipa sairastui sunnuntaina ja on edelleen kipeänä. Kuume nousee iltaisin lähemmäs neljääkymmentä ja neiti on tietysti silloin kovin kipeä. Ruoka ei ole maistunut moneen päivään, Juomat sentään onneksi maistuvat.
Pipa on ottanut tosi hyvin vauvan vastaan. Kertoo monesti kuinka söpö vauva on ja kuinka on iloinen että vauva on syntynyt.
Sairaalasta pääsymme (minun ja Ukon) jälkeisenä päivänä Pipa oli todella kipeä ja väsynyt. Silloin ei äidillä juuri aikaa neidille riittänyt. Tuolloin Pipa ei enää pitänytkään vauvasta. Vauva oli tyhmä ja äiti oli tyhmä. Äiti ei saanut tehdä mitään, ei edes koskea Pipaan. Pipa sanoi ettei enää rakasta äitiä. Tai että ehkä rakastaa ihan vähän, mutta ei paljon niin kuin ennen. Tuolloin taas juttelimme pitkään ja kerroimme, että kaikki tuneet ovat sallittuja. Ei aina tarvitse vauvasta pitää. Ja vaikka Pipa ei enää äitiä rakastaisikaan, niin siitä huolimatta äiti rakastaa Pipaa aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Aina.
Tuon jälkeen on sujunut taas paremmin. Pipa on kiinnostunut vauvasta. Silittelee ja pusuttelee. Juttelee vauvalle. On ollut oikeastaan ihan normaali oma itsensä. Mutta seuraavat viikot varmaan kertovat paljon enemmän kuin tämä. Kun uutuudenviehätys on hävinnyt ja mieskin on töissä. Kun ollaan kolmistaan kotona. Minä, Pipa ja vauva.
Itse olen jaksanut yllättävän hyvin olemattomilla yöunilla. Mies on onneksi kotona ja on hoitanut aika pitkälti siivoilut ja ruuanlaitot.
Itse olen yrittänyt kaiken vauvan syötöiltä liikenevän ajan pyhittää Pipalle. Silloin leikimme ja teemme mitä tyttö haluaa. Näistä hetkistä neiti selvästi nauttiikin. Niinkuin äitikin.
Kovasti surettaa, että aikaa Pipalle on kuitenkin tällä hetkellä niin vähän. Vauva vie nyt niin paljon aikaani.
Pelottaa ensi viikko, kun mies menee takaisin töihin. Millä saan kaiken täällä kotona hoidettua ja arjen rullaamaan. Kun nytkään ei aika tunnu riittävän mihinkään.
Eniten pelottaa kuitenkin miten vähälle huomiolle Pipa jää. Kun haluaisin ehtiä niin paljon enemmän. Haluaisin olla läsnä. Leikkiä ja touhuta niinkuin ennen. Antaa kaiken sen huomion mitä ennenkin. Mutta eihän se onnistu kun on tuo toinenkin ihana huomioitavana. Jotenkin syyllisyys on ihan hirvittävä ja huoli tuosta tytöstä...
Tämän arjen kaoottisuuden keskellä, olen kuitenkin erittäin onnellinen. Minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja erittäin ihana mies. Mitä muuta voisin enää toivoa?
Mietin sitä jo pari viikkoa sitten. Silloin oli vielä kaikki hyvin. Alkuraskauden ultrassa oli käyty. Pieni vauva kasvoi kohdussani. Pieni vauva vastasi viikkoja. Pienen vauvan syke löi 157 kertaa minuutissa. Lääkäri onnitteli ja sanoi kaiken olevan hyvin.
Mietin kirjoittavani siitä, kuinka innoissaan tuleva isosisko oli. Kuinka hän reagoi kun kerroimme hänelle vauvasta äidin masussa. Kuinka hän kurkki vähän väliä äidin paidan sisään ja ihmetteli missä vauva on. Painoi korvan äidin masulle ja yritti kuunnella. Kuinka hän mietti, että vauvalla on oltava masussa pieni sänky ja tutti. Kuinka hän olisi halunnut antaa vauvalle heti tuttipullosta piimää sekä hilloa ja lättyjä. Kuinka hän olisi halunnut vauvan heti syliinsä ja mietti vauvan olevan punainen. Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka tuo tuleva isosisko kertoi isovanhemmilleen, että äidin masussa on vauva, saaden mummun ja äidin silmät kyyneliin. Kuinka tuo kertoi mummille, että vauva on poika.
Mietin kirjoittavani tuosta kaikesta ja paljon muusta. Mutta en kirjoittanut. Jokin pidätteli minua. Aavistinko tulevan vai oliko se vain normaalia epävarmuttaa. Sitä en tiedä. Enkä tule koskaan tietämään. Mutta enää en voi sitä kaikkea onnea tänne kirjoittaa.
Kaikki muuttui tänään. Pieni ei jaksanutkaan enää matkustaa äidin masussa. Pieni päästi irti ja sai aikaan niin suuren surun.
Haituvapeite
Tiedän, että sinäkin halusit olla osa meitä. Olla rakastettu, pieni ja avuton. Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä. Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi. Keneksi olisit kasvanut, keneksi minut muuttanut?
En saanut sinua pitää, en käsissäni. Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös, suoraan sinun haituvapeitteellesi. Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä; luopumisen tuskan, surun syvän.
Jotenkin toivoin, että vauva syntyisi tänään. Että saisin tälle päivälle uuden merkityksen. Että tästä päivästä tulisi onnenpäivä surun sijaan. Mutta tätä päivää on enää reilu kaksi tuntia jäljellä, joten ei taida tuo toive toteutua. Ehkä hyvä niin.
Tänään on ollut mieli maassa. Itku on herkässä. Ei ainoastaan tuon muiston takia, vaan muutenkin.
"Äiti, minä olen vähän pettynyt kun en ole vieläkään isosisko."
Nämä sanat olivat ensimmäiset mitä eilen aamulla kuulin, kun tyttö tuli minua herättämään. Eli pientä malttamattomuutta taitaa olla tässä perheessä jollakin muullakin kuin vain minulla.
Eilen oli neuvola;
Rv 39+0
Hb 121 (matala minulle kun normaalioloissa hb on yli 150) RR 112 / 72 paino 67.6 kg (sama kuin viikko sitten) turvotus - Sf-mitta 33 cm syke + 130 liikkeet ++ tarjonta Rt1
Kaikki taas Rimpulalla hyvin.
Oma vointi: väsynyt, voimaton ja väsynyt!
Se energinen olo, mitä vielä viikko (?) sitten hehkutin on nyt kadonnut. Tilalle on tullut fyysinen voimattomuus ja väsymys. Yöt nukun hyvin, mutta se uni ei riitä.
Haukotuttaa ja lorvituttaa. Tekisi mieli vain makoilla. Nukkua puoleenpäivään ja siihen lisäksi vielä päiväunet. Mutta kun on tuo tyttökin. Hän herää aamulla kahdeksalta. Hän ei nuku päiväunia. Hän kaipaa leikkiseuraa, jutteluseuraa, piirtelyseuraa, höpsöttelyseuraa...
Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että tyttö on hirvittävän joustava. Ymmärtää yllätävän hyvin sen, että äiti ei nyt oikein jaksa. Puuhaa paljon itsekseen. Suostuu äidin kanssa leikkimään niitä rauhallisia leikkejä. Antaa äidin käydä aina välillä pötköttelemässä sohvalla.
Olen kuitenkin yrittänyt täyttää meidän päivät erilaisilla puuhilla. Käymme ihmettelemässä torielämää, käymme isoissa leikkipuistoissa joista tytölle löytyy aina leikkiseuraa, näemme ystäviäni ja sukulaisiani, kiertelemme kirpputoreja... Mitä vain, jotta päivät sujuisivat mutkattomammin ja nopeammin. Jotta en muistaisi sitä väsymystä ja tyttö olisi tyytyväisempi.
Mutta illat olen sitten aivan puhki.
Tänään olisi Rimpulan hyvä päivä syntyä. Tätä päivää olen lotonnut. Ei taida veikkaus osua kohdalleen. Mitään tuntemuksia ei ole synnytyksen suuntaan. Ehkä huomenna!
Vannotin itselleni, että en ala kärsimättömäksi tämän loppuraskauden aikana. En ala, ainakaan ennenkuin laskettuaika on saavutettu. Lasketunajan jälkeen kärsimättömyys on sallittua. Ei vielä.
Mutta nyt. Olen kärsimätön. Odotan niin kovasti, että vauva syntyisi. Nyt on useampana iltana tullut tuntuvia supistuksia. Ei kipeitä, mutta tuntuvia kuitenkin. Ne ovat saaneet toivon nousemaan ja tämän kärsimättömyyden aikaiseksi.
Tahtoisin niin jo.
Tahtoisin nähdä pienen poikani ensimmäistä kertaa. Tahtoisin kuulla sen ensimmäisen itkun. Mietin näyttääkö hän samalta kuin siskonsa vauvana. Minkä kokoinen hän on. Tahtoisin saada hänet syliini, nuuskia ja suukottaa häntä loputtomiin.
Olla vain kainalokkain.
Tahdon niin paljon nähdä hänet. Ihanan pienen vauvani.
Tahtoisin, että tämä odotus olisi jo pian ohi. Että meitä olisi jo neljä. Tahtoisin sen "uudenlaisen" elämän alkavan ja tämän odotusvaiheen loppuvan.
Ja pian tahtoni toteutuukin. En vain tiedä koska. Tänään vai kahden viikon päästä. Hirvittävää kun ei voi tietää, mutta myös niin ihanan jännittävää!
Olisin halunnut tehdä jollain kuvankäsittelyohjelmalla kollaasin, mutta taidot eivät riitä. Mutta näkeehän sen kasvun näinkin ;) Ihan hieman on kasvua tapahtunut. Saa nähdä montako kuvaa vielä ehtii ottamaan!
Me näytämme tunteemme tytölle. Puhumme paljon kuinka tärkeä ja rakas hän meille on. Halaamme ja pussaamme.
Siksi olenkin pitänyt ihan normaalina, että myös hän osoittaa tunteensa meille. Hän kertoo kuinka paljon rakastaa. Tulee lähelle ja halaa ja suukottaa. Ja sehän on tietysti aivan ihanaa. Ei ole mitään ihanempaa, kuin se kun oma lapsi kiepsahtaa kaulaan, antaa ison pusun ja kertoo kuinka paljon rakastaa.
Viime aikoina tuo tunteiden osoittaminen on lisääntynyt. Tyttö kertoo monta kertaa päivässä kuinka paljon rakastaa. Kertoo, kuinka olemme parhaita maailmassa.
Eilen tyttö sanoi minulle ensimmäistä kertaa, että "olen aina toivonut sinua äidikseni!" ja "sinä olet juuri sellainen äiti kun olen aina toivonut" Miehelle oli sanonut vastaavaa. Ja tänään on taas toistellut noita lauseita.
En oikein tiedä mitä ajatella näistä viimeisistä lauseista. En oikein tiedä miten reagoida, mitä vastata. Ei minun lapseni tarvitsisi sanoa minulle tuollaisia asioita.
Onko tytöllä joku tälläinen vaihe? Onko hän nyt oppinut uudella tavalla ilmaisemaan tunteitaan ja siksi jatkuvasti kertoo rakkaudestaan? Tunteeko hän olevansa laiminlyöty ja hakee meiltä vain hyväksyntää? Vai onko lähestyvä vauvan syntymä saanut tämän aikaiseksi? Pelkääköhän, että meillä ei enää riitä rakkautta hänelle kun vauva syntyy? Siksikö hän kertoo meille koko ajan rakkaudestaan. Että mekin vielä rakastaisimme häntä?
Viimeisen viikon aikana olemme nauttineet kesästä ja helteistä.
Olemme nähneet ystäviämme, käyneet picnikillä. Olemme herkutelleet jätskillä, leikkineet leikkipuistoissa. Olemme kuivattaneet pyykkiä ulkona ja maanneet rannalla.
Viimeisen viikon aikana täytin 30, ja sain tytöltä ihanan herätyksen. Mies ja tyttö olivat leiponeet minulle kakun ihka ensimmäistä kertaa.
Viimeisen viikon aikana kävimme koko perheen voimin mökkeilemässä. Vielä uskalsimme matkustaa 300 km matkan mökille. Nautimme auringosta ja lämmöstä. Tyttö rakastui "sukeltamiseen". Pelkäsimme ukkosta ja istuimme sateelta suojassa kakkua syöden. Ihmettelimme pieniä linnunpoikasia, joita kotiin lähtiessämme tyttö sanoi jo kovasti ikävöivänsä.
Juuri mitään muutosta ei viikon takaiseen ollut. Sf-mitta oli kasvanut sentillä ollen nyt 32 cm. Painoa oli tullut lisää 400 g, eli reilu 8 kiloa on paino noussut kokonaisuudessaan. Pissa puhdas, verenpaine hyvä, syke hyvä, liikkeitä paljon, ei turvotuksia...
Yllättävän hyvä vointi on edelleen. Toki helteet ja tämä loppuraskaus ovat saaneet aikaiseksi sen, että voimat eivät ole ihan entiset. Useamman kerran päivässä pitää levähtää ja heittäytyä sohvalle hetkeksi pitkäkseen.
Eilen illalla ja tänään on supistellut ahkerammin. Ei kivuliaasti, mutta jotenkin erilailla kuin aikaisemmin tässä raskaudessa. Nuo supistukset saavat hien otsalle ja jotenkin lievästi tukalan olon aikaiseksi... Eilen kun noita supistuksia alkoi tulemaan, tuli itselle tosi jännä olo. Se sellainen innostunut ja malttamaton olo, minkä koin viimeksi silloin kun tytön synnytys käynnistyi. Taisin eilen tajuta ensimmäistä kertaa, että se synnytys on oikeasti edessä. Ihan oikeasti! En malttaisi odottaa. En malttaisi odottaa sitä jännitystä ja kihelmöintiä kun tietää sen olevan menoa. Ja saati sitä kun saa sen pienen vauvan syliin. Iiik! Ihanaa!
Helteet (ja tämä loppuraskaus yhdessä) ovat saaneet aikaiseksi myös erittäin lyhyen pinnan. Olen kärsimätön, malttamaton, kiukkuinen, itkuinen. En siedä yhtään miehen sotkuja. Ne saavat pinnan kiristymään kaikista pahiten. Tänäkin aamuna pyyhin itkien keittiön pöytää miehen jäjiltä. Näin jälkikäteen en tiedä itkeäkö vai nauraa, mutta sillä hetkellä miehen jättämät leivänmurut saivat minut ihan täysin romahtamaan.
Tyttö on aivan ihana. Liiankin ihana. Toki mekin otamme yhteen, niinkuin tänäänkin kun neiti ei suostunut tulemaan ulkoa sisälle, vaan jäi rappukäytävään mököttämään kun meidän piti viedä ulos vain pyykit kuivumaan. Tai kun kävimme tahtojentaistelun siitä voiko noin 108 cm pitkä tyttö laittaa päälleen 98 cm kokoisen mekon, joka on selvästi aivan liian pieni ja jonka pitkät hihat ylettyvät vain kyynertaipeisiin asti ranteiden sijaan.
Mutta siis tyttö on ihana. Jääräpää, mutta niin rakas. Puhuu niin kauniisti. Lohduttaa ja kannustaa. Levittää kätensä niin leveälle kun vain ne saa ja sanoo; "Minä rakastan sinua näin paljon!" Monta kertaa päivässä sanoo; "Sinä olet äiti kivoin tyttö koko maailmassa" tai että "sinä olet äiti kaunein koko maailmassa". Olenko oikeasti tuon kaiken ansainnut? Tuon valtavan määrän rakkautta ja kauniita sanoja? Kun minä vain kuitenkin kiukuttelen...
