Kirjoitin tämän vuosi sitten;
10.7.2008
Mietin pitkään kirjoittaisinko tänne.
Mietin sitä jo pari viikkoa sitten.
Silloin oli vielä kaikki hyvin.
Alkuraskauden ultrassa oli käyty.
Pieni vauva kasvoi kohdussani.
Pieni vauva vastasi viikkoja.
Pienen vauvan syke löi 157 kertaa minuutissa.
Lääkäri onnitteli ja sanoi kaiken olevan hyvin.
Mietin kirjoittavani siitä, kuinka innoissaan tuleva isosisko oli.
Kuinka hän reagoi kun kerroimme hänelle vauvasta äidin masussa.
Kuinka hän kurkki vähän väliä äidin paidan sisään ja ihmetteli missä vauva on.
Painoi korvan äidin masulle ja yritti kuunnella.
Kuinka hän mietti, että vauvalla on oltava masussa pieni sänky ja tutti.
Kuinka hän olisi halunnut antaa vauvalle heti tuttipullosta piimää sekä hilloa ja lättyjä.
Kuinka hän olisi halunnut vauvan heti syliinsä ja mietti vauvan olevan punainen.
Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka tuo tuleva isosisko kertoi isovanhemmilleen, että äidin masussa on vauva, saaden mummun ja äidin silmät kyyneliin.
Kuinka tuo kertoi mummille, että vauva on poika.
Mietin kirjoittavani tuosta kaikesta ja paljon muusta.
Mutta en kirjoittanut.
Jokin pidätteli minua.
Aavistinko tulevan vai oliko se vain normaalia epävarmuttaa.
Sitä en tiedä. Enkä tule koskaan tietämään.
Mutta enää en voi sitä kaikkea onnea tänne kirjoittaa.
Kaikki muuttui tänään.
Pieni ei jaksanutkaan enää matkustaa äidin masussa.
Pieni päästi irti ja sai aikaan niin suuren surun.
Haituvapeite
Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?
En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.
Jotenkin toivoin, että vauva syntyisi tänään. Että saisin tälle päivälle uuden merkityksen.
Että tästä päivästä tulisi onnenpäivä surun sijaan.
Mutta tätä päivää on enää reilu kaksi tuntia jäljellä, joten ei taida tuo toive toteutua.
Ehkä hyvä niin.
Tänään on ollut mieli maassa.
Itku on herkässä.
Ei ainoastaan tuon muiston takia, vaan muutenkin.
Huomenna on varmasti taas parempi päivä.
Mietin pitkään kirjoittaisinko tänne.
Mietin sitä jo pari viikkoa sitten.
Silloin oli vielä kaikki hyvin.
Alkuraskauden ultrassa oli käyty.
Pieni vauva kasvoi kohdussani.
Pieni vauva vastasi viikkoja.
Pienen vauvan syke löi 157 kertaa minuutissa.
Lääkäri onnitteli ja sanoi kaiken olevan hyvin.
Mietin kirjoittavani siitä, kuinka innoissaan tuleva isosisko oli.
Kuinka hän reagoi kun kerroimme hänelle vauvasta äidin masussa.
Kuinka hän kurkki vähän väliä äidin paidan sisään ja ihmetteli missä vauva on.
Painoi korvan äidin masulle ja yritti kuunnella.
Kuinka hän mietti, että vauvalla on oltava masussa pieni sänky ja tutti.
Kuinka hän olisi halunnut antaa vauvalle heti tuttipullosta piimää sekä hilloa ja lättyjä.
Kuinka hän olisi halunnut vauvan heti syliinsä ja mietti vauvan olevan punainen.
Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka tuo tuleva isosisko kertoi isovanhemmilleen, että äidin masussa on vauva, saaden mummun ja äidin silmät kyyneliin.
Kuinka tuo kertoi mummille, että vauva on poika.
Mietin kirjoittavani tuosta kaikesta ja paljon muusta.
Mutta en kirjoittanut.
Jokin pidätteli minua.
Aavistinko tulevan vai oliko se vain normaalia epävarmuttaa.
Sitä en tiedä. Enkä tule koskaan tietämään.
Mutta enää en voi sitä kaikkea onnea tänne kirjoittaa.
Kaikki muuttui tänään.
Pieni ei jaksanutkaan enää matkustaa äidin masussa.
Pieni päästi irti ja sai aikaan niin suuren surun.
Haituvapeite
Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?
En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.
Jotenkin toivoin, että vauva syntyisi tänään. Että saisin tälle päivälle uuden merkityksen.
Että tästä päivästä tulisi onnenpäivä surun sijaan.
Mutta tätä päivää on enää reilu kaksi tuntia jäljellä, joten ei taida tuo toive toteutua.
Ehkä hyvä niin.
Tänään on ollut mieli maassa.
Itku on herkässä.
Ei ainoastaan tuon muiston takia, vaan muutenkin.
Huomenna on varmasti taas parempi päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti