Rv 37

"Sinua en tunne,
vaan hiljaa aavistan
sen täydellisen ihmeen,
sen lahjan valtavan.

Sinua en tunne,
vaan tunnen kuitenkin.
Luot sydämeeni valon
kuin tähti loistavin.

Sinua en tunne,
vaan valtaat maailman,
et arvaa kuinka paljon
sinua odotan."


Rv 37+1

Tänään oli taas neuvola. Siellä kaikki kunnossa.
Sf-mitta oli 31 cm, kuten viime viikollakin.
Rimpula on terveydenhoitajan mukaan siro vauva (katsotaan ;)). Tuosta kommentista Rimpula-herra ei pitänyt vaan alkoi kunnolla terveydenhoitajaa potkimaan.
Painoa oli tullut 300 g/viikko, mitä ihmettelen kun mietin niitä kaikkia juhannusherkkuja!
Ja syke Rimpulalla oli taas se sama 130.

Turvotuksia ei helteistä huolimatta ole.
Ei närästystä, ei ummetusta, ei suonikohjuja, ei suonenvetoja, ei juurikaan liitoskipuja, ei supisteluja, ei pahoinvointia, ei mitään järkyttävää pissalla ravaamista, ei hengästymistä, ei peräpukamia...
Ei oikeastaan mitään. Hyvää oloa vain!

Kummalista ajatella, että tyyppi saattaa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Ihan luvan kanssa.
Jotenkin en ole siihen yhtään valmistautunut.

Nyt on ensimmäisen kerran tullut vasta sellainen kaipuu saada vauva syliin. Ja sekin on vain hetkittäistä. Muuten olen vielä ihan tyytyväinen tähän osaani pallomahana.
Näin tuossa joku yö unta siitä, että Rimpula syntyi.
En varsinaista synnytystä nähnyt, mutta se kun pitelin pientä tuoretta vauvaani sylissäni ensimmäistä kertaa.
Unessa Rimpula oli siro; noin 3 kiloa ja 50 cm.
Ja voi kuinka kaunis.
Tuon unen jälkeisenä päivänä oli vaikeampaa olla tämän mahan kanssa.
Tuntui, että olin jo vauvan saanut. Miksei hän enää ollutkaan sylissäni. Niin todelliselta se uni tuntui.

Lähinnä tämä loppuraskaus on tuonut sellaisen suunnattamon suojelun tarpeen.
Ja se on kohdistunut tuohon esikoiseen.
Kuinka haluaisin häntä vain pitää lähelläni.
Halata, rustistaa, suukottaa ihan loputtomiin.
En koskaan päästä pois läheltäni.
Suojella ikuisesti ja varmistaa, että hän tietää kuinka paljon häntä rakastan.
Ikuisesti ja ihan ehdoitta.

Ja tuo tyttökin takertuu minuun enemmän.
Halaa, suukottaa, kertoo kuinka paljon rakastaa.

Taidamme molemmat aistia sen kuinka lähellä vauvan syntymä on.
Kuinka pian elämämme muuttuu.
Ja iso muutos se tulee varmasti olemaankin.

Nyt elämme vielä kahdestaan jonkinlaisessa symbioosissa.
Vielä hetken.

Kesä

Veden loisketta
Naurua ja Riemua
Auringon paistetta
Pisamia
Hiekkaa varpaiden välissä

Tulihan se kesä viimeinkin!

Prinsessa

Äiti; "Mikä on paras ohjelma telkkarista?"
Pipa; "Prinsessa Ruusunen" (tarkoittaa sitä elokuvaa)
Äiti; "Mikä on paras kirja?"
Pipa; "Prinsessa Ruusunen ja Tuhkimo"
Äiti; "Mikä sinusta tulee isona?"
Pipa; "Nuorallakävelijä"

Pipa on tyttö. Pipa rakastaa kaikkea tyttömäistä.
Pipa rakastaa prinsessoja.
Rakastaa tarinoita Prinsessa Ruususesta, Tuhkimosta, Arielista.
Rakastaa myös tarinoita keijuista, kuten Helinä keijusta.

Pipa rakastaa kauniita mekkoja.
Rakastaa kenkiä joissa on "timantteja".
Rakastaa koruja ja kimaltelevia asioita.

Pipa ihastelee muiden ihmisten vaatteita, koruja, kynsilakkoja.
Ihastelee kattokruunuja, kukkia, hiuspantoja.

Pipa rakastaa kaikkia kauniita asioita.
Asioita, jotka ovat pienen tytön mielestä kauniita.

Pipa haluaa monesti leikkiä prinsessaa.
Silloin hän käy makuulle sängylleen ja odottaa, että prinssi (eli äiti tai isi) ratsastaa hänen luokseen keppihevosella ja herättää hänet sadan vuoden unesta suudelmalla.
Sen jälkeen he menevät naimisiin ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Toisinaan Pipa pukee päälleen kauniin mekon ja lasikengät ja liihottelee ympäri asuntoa kauniisti laulellen.

Pipa haluaa myös joskus leikkiä keijua. Kunnollisa keijunsiipiä Pipalla ei ole, mutta isin pahvista askartelemat siivet sopivat vallan hyvin. Tai sitten siivet vaan kuvitellaan. Sekin käy.

Iltasaduksi luetaan yhä useammin satu jostakin prinsessasta.
Prinsessoista ja keijuista jutellaan päivittäin. Häät ovat myös suosittu puheenaihe.

Sanat "kaunis", "ihana", "soma" pääsevät Pipan suusta monta kertaa päivässä.

Niin kaunista ja prinsessamaista meidän elämä nykyään on.

(Mutta miksi ne pienen tytön mielestä niin kauniit prinsessamekot eivät ole aina ihan juuri äidin makuun?!)

Juhannus

7 erilaista kukkaa tyynyn alla.


Olen aina rakastanut juhannusta.
Lapsena kaikki juhannukset vietettiin mummun ja vaarin mökillä sukulaisten kanssa.
Meitä oli 12 serkusta.
Leikittiin pihassa. Pelattiin korttia.
Käytiin läheisellä kentällä pelaamassa jalkapalloa.
Uitiin, uitiin ja uitiin.
Saunottiin, grillaattiin ja paistettiin lättyjä.
Illalla käveltiin katsomaan kokkoa ja paluumatkalla kerättiin 7 erilaista kukkaa tyynyn alle.
Nuotion äärellä kuunneltiin vanhempiemme tarinoita heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Valvottiin niin pitkään kuin jaksettiin.
Kunnes lopulta nukahdettiin siskonpetiin kuiskuttelujen, supattelujen ja niin monien komennusten jälkeen.

Noista juhannuksista on paljon niin ihania muistoja.


Noiden lapsuuden juhannusten jälkeenkin haluan paeta aina keskikesällä mökille.
Joten tänäkin vuonna oli selvää, että tytön kanssa matkaamme maalle mummun ja papan seuraksi.
Miehen jätimme kaupunkiin, koska hän joutui viettämään koko juhannuksen töissä.

Sateisista keleistä huolimatta vietimme oikein ihanan juhannuksen.
Leikimme pihalla; kuurupiiloa, jalkapalloa, kotileikkejä.
Keräsimme kukkia, ihmettelimme ja ihailimme luontoa.
Hämmästelimme erilaisia eläimiä ja itikoita.
Nautimme sateen jälkeisistä ihanista tuoksuista ja raikkaudesta.
Tepastelimme mökissä villasukissamme.
Grillasimme, saunoimme ja paistoimme lättyjä.
Keräsimme 7 erilaista kukkaa tyynymme alle ja näimme unta sulhasistamme.

Nautimme rauhasta.

Tasan kuukausi

Tänään on tasan kuukausi laskettuunaikaan.
Pitäisi varmaan alkaa pian hirvittää.

Perjantaina oli lääkäri neuvola. Siellä kaikki mallillaan;

(Rv 35+1)

Pissa -
RR 114 / 75
Paino 66.5 (yhteensä tullut 7.5 kg, + 200 g /vko)
Turvotus -
Sf 30.5 cm (rv 32+6 29.5 cm)
syke + 135
Likkeet ++
tarjonta rt
Cervix ennallaan eli 3 cm, kiinteä, ulkosuu sormelle auki (eli mitään kypsymistä ei ole tapahtunut)

Rimpula on sopivan kokoinen suhteessa lantioon. Käsikopelolla lääkäri ei osannut painoarviota antaa.
Epäili kuitenkin, että ei ole tule olemaan isompi kuin mitä Pipa oli syntyessään (3 810 g), mutta samaan hengenvetoon lisäsi, että nyt tietysti tulee 4.5 kiloinen kuin meni noin ääneen sanomaan.

Synnytyksestä juteltiin ja lääkäri taas kyseli pelottaako tuleva.

En edelleenkään osaa oikein koko synnytystä ajatella. Tuntuu vielä niin kaukaiselta.

Tietysti olen miettinyt, että haluaisin/toivoisin tämän synnytyksen sujuvan paljon ensimmäistä paremmin. Paljon luonnollisemmin.
Mutta paljonhan riippuu vauvasta ja vauvan voinnista.

Toivon, että synnytys käynnistyy supistuksilla, jotta voisin kärvistellä kipujen kanssa mahdollisimman pitkään kotona.
Lääkkeet pelottavat. Viime synnytyksessä en usko niistä olleen muuta kuin haittaa. Ilokaasu on ainoa josta on hyvää sanottavaa.
Eli toivoisin mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä. Mutta sekin pelottaa. Kestänkö oikeasti sen kivun.

Kun vaan saisin tässä synnytyksessä liikkua, enkä joutuisi makaamaan sängyssä.
Altaassa olisi ihanaa olla kipujen kanssa. Voisin kokeilla ponnistaa jakkaralla.


Tässä vielä Pipan synnytyskertomus, jonka olen silloin joskus kauan sitten kirjoittanut.

20.10.2005 Torstai.
Kello oli kolme yöllä. Heräsin selkäkipuun. Pian ymmärsin kipujen olevan supistuksia. Yritin vielä nukkua, olinhan mennyt nukkumaan vasta tuntia aikaisemmin.
Sain kun sainkin torkuteltua pari tuntia!
Kello 6, kivut olivat jo sen verran kovia etten saanut enää nukuttua. Nousin sängystä ja menin syömään aamupalaa. Annoin miehen vielä nukkua. En hiiskunut hänelle mitään supistuksista.
Kävin siinä suihkussa, istuskelin koneella (sen mitä pystyin) ja jännittelin! Voi sitä jännitystä kun tiesin että tänään lähdetään synnyttämään!

Jossain vaiheessa aamua (klo: 9-12 välillä, en muista tarkkaan) kävin herättämässä miehen ja kerroin hänelle että tänään meille syntyy vauva!
Mies tietysti heti moitti että miksi en ollut häntä aikaisemmin herättänyt.
Siinä sitten vietettiin aikaa kotona. Aika mateli. Supistukset kovenivat. (Tulivat alusta asti 5-20 min välein)
Kävin vielä uudestaan suihkussa. Suihku harvensi supistusten väliä, joten en mennyt enää kolmatta kertaa!
Jossain vaiheessa syötiin pitsaa ja jäätelöä (juu, todella hyvät eväät!) ja tuleville isovanhemmille läheteltiin väliaikatietoja. Välillä soittelin äitini kanssa.
Mies helpotti oloani hieromalla selkääni. Supistukset tuntuivat siis lähinnä selässä. (Vielä tässä vaiheessa.)
Jossain vaiheessa mies hieroi selkääni hermostuksissaan niin kovakouraisesti että selkä oli vielä pari päivää hellänä sen jälkeen!

Aika kului ja me yritimme malttaa mielemme. Minä koitin selviytyä supistuksista.
Kello oli vähän vajaa yhdeksän illalla kun mies sanoi että nyt lähdetään kyllä sairaalaan! Kivut olivat jo niin kovat etteivät kotikonstit enää tuntuneet auttavan. Itse olisin varmaan vieläkin jäänyt kotiin. Ajattelin vain etten halua tehdä sairaalaan turhaa reissua.

Kello oli yhdeksän kun porhalsimme sairaalan pihaan taksilla. Olo oli niin uskomaton. Tiesin että kohta tapaamme vauvamme ensi kertaa! Jännitti niin kovasti.

Synnytysvastaanotossa tehtiin ne normaalit tutkimukset. Kohdunkaula oli hävinnyt kokonaan ja kohdunsuu oli 3 senttiä auki. Pääsimme heti synnytyssaliin.
Synnytyssalissa olimme vähän ennen kymmentä. Henkilökunnalla oli juuri vuoronvaihto ja odottelimme kätilömme saapumista salissa kahdestaan.

Perjantai 21.10.2005
Salissa ollessamme synnytys ei edennyt. Kahdeltatoista kätilöt (kätilö ja opiskelija) ehdottivat minulle kipulääkkeeksi Petidiniä. Sen avulla saisin kuulemma vähän nukuttua. Miehelle ehdottivat että hän lähtisi kotiin nukkumaan. Emme suostuneet siihen. Onneksi.
Petidinistä tuli tosi huono-olo. Huone pyöri ja pelkäsin tippuvani sängyltä. Oksensin ja supistukset kovenivat tosi paljon. Ei todellakaan tietoja unista.

Kipeistä supistuksista huolimatta, avautumista ei juuri tapahtunut. Kätilö (ja myöhemmin myös lääkäri) teki sisätutkimuksia vähän väliä ja samalla venytteli, tuuppi ja tökki kohdunsuuta ja näin yritti avittaa avautumista. (Tätä tehtiin vaikka kuinka monta kertaa synnytyksen aikana!)
Vauvan sydänäänet olivat myös liian tasaiset? (Ilmeisesti Petidinistä johtuen) Ja tässä vaiheessa vauvan sydänääniä ja kohdunsupistuksia alettiin seurata jatkuvana. Eli jouduin olemaan sängyssä koko lopu ajan, vessakäyntejä lukuunottamatta.

Kahden aikaan kivut olivat tosi kovat. Kohdunsuu oli avautunut 4 cm.
Lääkäri puhkaisi kalvot synnytyksen edistämiseksi ja anestesialääkäri kutsuttiin paikalle.
Klo: 2.20 sain lopulta epiduraalin. Joka tehosikin hyvin, mutta teho kesti lopulta vain tunnin. Oksitosiini tipan sain tietysti myös, ja sen vauhtia lisättiin koko ajan ponnistus vaiheeseen asti.

Synnytys ei edelleenkään edennyt toivotulla tavalla. Puudutus ei ensimmäisen annoksen jälkeen juuri auttanut ja kivut oli järkyttävät.
Minulta oli jo aika alkuvaiheessa kielletty syöminen ja juominen sektiouhan vuoksi. En edelleenkään tiedä oliko meillä todella sektiouhka vai onko tuo yleinen käytäntö?
Minulla oli vesipullo mukana jota mies kävi aina täyttämässä. Kätilöiltä salaa. Pakko oli juoda. Jano oli koko ajan. Suuta kuivasi ihan vietävästi.

Olo oli todella heikko. Jossain vaiheessa kerjäsin itselleni sokeritipan kun syömisestä oli kulunut jo varmaan 12 tuntia.
Yön aikana oksensin ainakin kolme kertaa. Siis vielä sen Petidinin aiheuttaman oksennuksen jälkeenkin.
Tärisin. En saanut tärinää loppumaan.

Joskus aamuyöstä olin jo todella epätoivoinen. Synnytys ei edennyt ja kivut olivat hirveät. Kiemurtelin sängyllä ja itkin kivusta. Olin todella väsynyt ja nälissäni. En uskonut että jaksaisin ponnistaa lapsen maailmaan.
Itkin. Olin epätoivoinen. Mieskin itki kun ei pystynyt minua auttamaan.
Salaa toivon että lapsi olisi leikattu minusta ulos.

Minulla nousi kuume (jossain vaiheessa) ja sain yhden annoksen kolmoisantibiootteja. Tässä vaiheessa myös vauvan sydänäänet nousivat ja niitä alettiin seurata jollain vielä tarkemmalla koneella.
Supistuksia seurattiin myös lopulta kohdun sisältä koska olivat niin tehottomia.

(Meidän molempien vanhemmat soittelivat hädissään pitkin yötä että onko kaikki kunnossa)

Aamu tuli ja kätilö vaihtui. Ihanan rempseä kätilö asteli huoneeseen. Se oli juuri sellainen ihminen joka sai minut taas uskomaan itseeni. Kätilö antoi minulle myös ilokaasun hengiteltäväksi.
Se oli ihanaa. Sen avulla muistin hengittää oikein ja se paransi edes vähän oloani. Sen avulla sain lopulta myös torkuttua hetken.

Jossain vaiheessa minulle tuli se kakkahätä. Tiesin sen tarkoittavan sitä että kohta on aika ponnistaa.
Kohdunsuu ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi auki, vaan oli pystyttävä odottaamaan.

Kello 10.20 kohdunsuu oli 10 sentti auki ja sain ponnistaa. Tästä vaiheesta muistikuvat ovat vähän hatarat.
En ehtinyt kuin hetken ponnistaa kun vauvan sydänäänet laskivat. Mielestäni lääkäri oli ollut jo koko ponnistusvaiheen huoneessa, mutta jos ei ollut niin tässä vaiheessa hän tuli paikalle.
Sydänäänten laskun vuoksi lääkäri halusi ottaa imukupin avuksi että vauva saadaan nopeasti pihalle.
Minut laitettiin ponnistamaan siihen ”telineeseen”.
Tästä eteenpäin ponnistusvaihe oli minusta tosi sekavaa. En tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä.
Väliliha leikattiin. Tunsin supistuksen mutta jotenkin odotin vain lupaa saada ponnistaa. Tuntui että ponnistelin ihan miten sattuu! (kätilö kyllä kehui että ponnistin todella hyvin)
Vauvan päähän laitettiin imukuppi ja lääkäri yritti vetää vauvaa sen avulla ulos samalla kun itse yritin kaikin voimin ponnistaa.
Imukuppi irtosi kolme kertaa! Ja veri vain roiskusi ja henkiläkunta nauroi! (tuota nauramista en muista, mutta mies oli sitä mieltä! Ja järkyttynyt siitä!)
Jossain vaiheessa kätilö sanoi että älkää huolestuko mutta kohta huone täyttyy ihmisistä. Ja niinhän se täyttyikin; tuli lastenlääkäri ja pari hoitajaa.

(Kun imukuppi oltiin otettu käyttöön huomasi lääkäri että lapsi on myös avotarjonnassa ja vauva syntyi kaiken lisäksi vielä käsi poskella.)

Imukuppiyritys oli saanut sen aikaiseksi, että vauva oli muuttanut asentonsa paremmaksi. Synnytystä jatkettiin niin että hoitaja työnsi lasta eteenpäin mahan päältä. Ja minä ponnistin. Tai ponnistin sen mitä pystyin ja se ei ollut paljon. Hyvä kun pystyin hengittämään. Niin lujaa hän painoi mahaani!

Lopulta kello löi 10.43 ja ihana tyttömme tupsahti maailmaan. Järkytyin kuinka iso vauva hän oli! Ehdin nähdä tytön vain vilaukselta kun hänen hengitystiensä imettiin. Ja sieltä tuli viimein se itku. Mikä helpotus!
Itkimme miehen kanssa onnesta. Ja itse itkin myös helpotuksesta ja uupumuksesta.
Ajattelin vain että kohta saan ruokaa ja saan nukkua!

Vauva vietiin heti tutkittavaksi.
Pian hänet kuitenkin tuotiin rinnalleni. Lastenlääkäri tuli kertomaan että tytöllä on kaikki hyvin. Ainoastaan hänellä oli syntyessään kuumetta ja että sitä ja pulssia piti seurata.

Siinä makasin tikattavana. Pieni ihana tyttövauva rinnallani. Ihana mies vierellämme.
Olin niin onnellinen ja uupunut. Meinasin nukahtaa.

paino; 3810 g pituus; 54 cm Synnytyksen kesto; 1. vaihe 18 tuntia 15 minuuttia 2. vaihe 28 minuuttia 3. vaihe 12 minuuttia
Yhteensä 18 tuntia 55 minuuttia

apgar-pisteet 8 ja 9.

Meni synnytys sitten miten tahansa, pääasiahan on se, että saa sen ihanan ruttunaaman turvallisesti syliin.

Viimeinen päiväkotipäivä

Maanantai. Tytöllä oli viimeinen päivä päiväkodissa.

Lueskelin juuri kirjoittamiani juttuja päiväkodin aloituksesta.
Kuinka rankkaa oli töiden aloitus kahden vuoden tauon jälkeen. Kuinka paljon tunsin syyllisyyttä siitä, että vein tytön päiväkotiin.
Kuinka paljon pelkäsin sitä, miten tyttö sopeutuu päiväkotiin ja suureen elämänmuutokseen.
Kuinka paljon pelkäsin myös sitä, miten itse jaksan tytön kanssa touhuta raskaan työpäivän jälkeen.

Kuinka ristiriitaiset tunteet olivatkaan; tavallaan oli ihanaa palata töihin ja toisaalta taas aivan kamalaa. Syyllisyys oli hirveä.

Kuinka monet itkut itkinkään ja kuinka helposti kaikki sitten lopulta menikään.


Nyt on tytön päiväkotiura tauolla ja kuinka paljon sitäkin olen miettinyt.

Haluan pitää tytön kotona kun olen itse kotona vauvan kanssa. Sen ajatuksen voimalla aikoinaan pystyin tytön päiväkotiin viemään. Kun tiesin, että vielä jonain päivänä tyttö saa taas nauttia kotiajasta äidin ja tulevan sisaruksen kanssa.
En pystyisi tyttöä viemään aamulla päiväkotiin kun itse jäisin kotiin hoitamaan vauvaa. Se ei tuntuisi oikealta.
Ei ainakaan heti vauvan synnyttyä. Muutenkin elämänmuutos tulee olemaan jo kovin suuri pienelle ihmiselle.

Toisaalta taas tyttö on kuitenkin vauvan synnyttyä jo 3 v 8 kk. Iso tyttö.
Pitäisikö tuon ikäisellä olla jo enemmän virikkeitä kuin mitä pystyn hänelle kotona tarjoamaan. Hän kun on kuitenkin tottunut päiväkotiin. Hän on viihtynyt päiväkodissa. Hänellä on siellä paljon ihania ystäviä.
Onko oikein repiä hänet pois tuosta tutusta ympäristöstä.

No toisaalta, meillä ei ole ollut vaihtoehtoa.
Me emme ole voineet tehdä sitä päästöstä, minkä monet vanhemmat voivat tehdä.
Tyttö ei olisi voinut jatkaa päiväkodissa. Se ei ollut meistä kiinni. Vuoropäiväkodissa kun ei voi jatkaa jos toinen vanhemmista on kotona.

Varmasti olisin ottanut tytön kotiin, vaikka olisikin ollut mahdollisuus päättää.
Mutta toisaalta olen onnellinen, ettei sitä päätöstä tarvinut itse tehdä.

Nyt jännittää, tuleeko tytölle jossain vaiheessa kova ikävä päiväkotia.
Nyt ikävää ei ainakaan ole.
Päiväkodin lopettamista varmasti helpottaa se, että tyttö oli kaiken kaikkiaan päiväkodissa vain 13 päivää/kk. Monesti ei edes noita kaikkia päiviä.
Pitkään olin puhunut tytölle, että kesällä hän jää äidin kanssa kotiin.
Tyttö jo oikein odotti sitä aikaa.
Viimeisinä viikkoina sanoi, ettei enää edes haluaisi päiväkotiin.

Joten ehkä tästä hyvä tulee.
Ja kun vauva syntyy, niin silloin ei varmasti päiväkotia muista meistä kumpikaan.

Rv 34

(Juu, olen siis todella hulluna mahakuviin, erityisesti tässä raskaudessa. Siitä hetken päästä lisää. Joten sulkekaa silmänne alastomilta mahoiltani jos ette jaksa enää katsoa ;) Mutta aion mahaani jatkossakin ylpeänä esitellä :D)

Rv 34

Tänne on rantautunut jostain aimo annos tarmoa!
Miten olo voikaan olla näin hyvä!?

Tänään vein aamulla neitokaisen päiväkotiin (toiseksi viimeisen kerran) ja tulin itse kotiin siivoilemaan.
Musiikki on pauhannut täysillä (jostain syystä en nykyään enää kuuntelee musiikkia juuri koskaan, paitsi muumilauluja, Fröbelin palikoita jne. Olisikohan tuossa syy miksi en sitä musikkia enää kuuntele?!)
Tänään siivoillessa kaivelin esiin vanhoja (ja uudempiakin) levyjä ja olen niitä kuunnellut.
Mankassa on pauhannut John Legend, Moloko, Pulp, Kent... Ja olen tanssinut ja laulanut!

Miten voi siivoaminen olla näin hauskaa!?

Onkohan se pesänrakennusvietti sitten viimeinkin saapunut tänne, sillä to do-listani on lyhentynyt viimeisen viikon aikana huimasti.
Olen siivonnut vaatehuoneen, keittiön kaapit, eteisenkaapit, vauvan tulevan huoneen kaapit, pessyt kaikki harsot, kaikki vauvan pussilakanat ja -alulakanat, vaatteet...
Hämmästyttävää!

Jopa mies on yllättänyt. Päättivät tytön kanssa viikonloppuna hakea pinnasängyn vintiltä ja kokosivat sen yhdessä. Vaihtoivat samalla makuuhuoneen järjestyksen niin, että pinnasänky sopii siihen minun viereeni.
Nyt olen sitten muutaman yön nukkunut tyhjän pinnasängyn vieressä. Outoa.

Vointi on tällä hetkellä tosi hyvä. Tuntuu, että se energinen keskiraskaus on vasta nyt täällä.

Vauvan syntymä tuntuu edelleen tosi epätodelliselta.
Se, että pinnasänky on kasattuna ja vaatteet pestynä ei ole saanut minua vielä ymmärtämään, että pian vauva on tosiaankin täällä.
Vielä on kuusi viikkoa laskettuun, joten ehtiihän se iskeä. Viimeistään kun synnytys käynnistyy...

Jotenkin on hirvittävän ristiriitainen olo.
Tavallaan odottaa malttamattomana että näkee tuon mahanahan venyttäjän, mutta toisaalta ei haluaisin tämän raskauden vielä loppuvan.

Nyt vasta olen alkanut tosissani nauttia tästä raskaudesta.
Alkuraskaus oli niin täynnä sitä menettämisenpelkoa, sitten tuli supistukset vaivaksi ja pelko ennenaikaisuudesta.
Vasta hetken olen nauttinut täysillä. Kun ei ole vaivoja.
Viikkoja on jo paljon enkä enää pelkää.

Hirvittävästi harmittaa, että en ole pystynyt nauttimaan tästä raskaudesta alusta asti niinkuin nautin ensimmäisestä raskaudestani.
Sillä rakastan kuitenkin tätä raskaanaoloa.
Ja tämä on todennäköisesti viimeinen raskauteni. Sillä mielin olen ollut ja onkin oltava.
Siksi olen kirjannut päiväkirjaan tarkasti kaiken ylös. Siksi olen halunnut kamalan määrän masukuvia. Siksi olen yrittänyt ikuistaa tämän kaiken.
Koska en tule tätä enää koskaan kokemaan. Luultavasti.

Ja koska tiedän, että tulen tätä niin paljon kaipaamaan. Tulen vielä haikailemaan raskauden perään.
Tiedän sen. Siksi haluan, että muistan tästä ajasta kaiken.