Pitäisi varmaan alkaa pian hirvittää.
Perjantaina oli lääkäri neuvola. Siellä kaikki mallillaan;
(Rv 35+1)
Pissa -
RR 114 / 75
Paino 66.5 (yhteensä tullut 7.5 kg, + 200 g /vko)
Turvotus -
Sf 30.5 cm (rv 32+6 29.5 cm)
syke + 135
Likkeet ++
tarjonta rt
Cervix ennallaan eli 3 cm, kiinteä, ulkosuu sormelle auki (eli mitään kypsymistä ei ole tapahtunut)
Rimpula on sopivan kokoinen suhteessa lantioon. Käsikopelolla lääkäri ei osannut painoarviota antaa.
Epäili kuitenkin, että ei ole tule olemaan isompi kuin mitä Pipa oli syntyessään (3 810 g), mutta samaan hengenvetoon lisäsi, että nyt tietysti tulee 4.5 kiloinen kuin meni noin ääneen sanomaan.
Synnytyksestä juteltiin ja lääkäri taas kyseli pelottaako tuleva.
En edelleenkään osaa oikein koko synnytystä ajatella. Tuntuu vielä niin kaukaiselta.
Tietysti olen miettinyt, että haluaisin/toivoisin tämän synnytyksen sujuvan paljon ensimmäistä paremmin. Paljon luonnollisemmin.
Mutta paljonhan riippuu vauvasta ja vauvan voinnista.
Toivon, että synnytys käynnistyy supistuksilla, jotta voisin kärvistellä kipujen kanssa mahdollisimman pitkään kotona.
Lääkkeet pelottavat. Viime synnytyksessä en usko niistä olleen muuta kuin haittaa. Ilokaasu on ainoa josta on hyvää sanottavaa.
Eli toivoisin mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä. Mutta sekin pelottaa. Kestänkö oikeasti sen kivun.
Kun vaan saisin tässä synnytyksessä liikkua, enkä joutuisi makaamaan sängyssä.
Altaassa olisi ihanaa olla kipujen kanssa. Voisin kokeilla ponnistaa jakkaralla.
Tässä vielä Pipan synnytyskertomus, jonka olen silloin joskus kauan sitten kirjoittanut.
20.10.2005 Torstai.
Kello oli kolme yöllä. Heräsin selkäkipuun. Pian ymmärsin kipujen olevan supistuksia. Yritin vielä nukkua, olinhan mennyt nukkumaan vasta tuntia aikaisemmin.
Sain kun sainkin torkuteltua pari tuntia!
Kello 6, kivut olivat jo sen verran kovia etten saanut enää nukuttua. Nousin sängystä ja menin syömään aamupalaa. Annoin miehen vielä nukkua. En hiiskunut hänelle mitään supistuksista.
Kävin siinä suihkussa, istuskelin koneella (sen mitä pystyin) ja jännittelin! Voi sitä jännitystä kun tiesin että tänään lähdetään synnyttämään!
Jossain vaiheessa aamua (klo: 9-12 välillä, en muista tarkkaan) kävin herättämässä miehen ja kerroin hänelle että tänään meille syntyy vauva!
Mies tietysti heti moitti että miksi en ollut häntä aikaisemmin herättänyt.
Siinä sitten vietettiin aikaa kotona. Aika mateli. Supistukset kovenivat. (Tulivat alusta asti 5-20 min välein)
Kävin vielä uudestaan suihkussa. Suihku harvensi supistusten väliä, joten en mennyt enää kolmatta kertaa!
Jossain vaiheessa syötiin pitsaa ja jäätelöä (juu, todella hyvät eväät!) ja tuleville isovanhemmille läheteltiin väliaikatietoja. Välillä soittelin äitini kanssa.
Mies helpotti oloani hieromalla selkääni. Supistukset tuntuivat siis lähinnä selässä. (Vielä tässä vaiheessa.)
Jossain vaiheessa mies hieroi selkääni hermostuksissaan niin kovakouraisesti että selkä oli vielä pari päivää hellänä sen jälkeen!
Aika kului ja me yritimme malttaa mielemme. Minä koitin selviytyä supistuksista.
Kello oli vähän vajaa yhdeksän illalla kun mies sanoi että nyt lähdetään kyllä sairaalaan! Kivut olivat jo niin kovat etteivät kotikonstit enää tuntuneet auttavan. Itse olisin varmaan vieläkin jäänyt kotiin. Ajattelin vain etten halua tehdä sairaalaan turhaa reissua.
Kello oli yhdeksän kun porhalsimme sairaalan pihaan taksilla. Olo oli niin uskomaton. Tiesin että kohta tapaamme vauvamme ensi kertaa! Jännitti niin kovasti.
Synnytysvastaanotossa tehtiin ne normaalit tutkimukset. Kohdunkaula oli hävinnyt kokonaan ja kohdunsuu oli 3 senttiä auki. Pääsimme heti synnytyssaliin.
Synnytyssalissa olimme vähän ennen kymmentä. Henkilökunnalla oli juuri vuoronvaihto ja odottelimme kätilömme saapumista salissa kahdestaan.
Perjantai 21.10.2005
Salissa ollessamme synnytys ei edennyt. Kahdeltatoista kätilöt (kätilö ja opiskelija) ehdottivat minulle kipulääkkeeksi Petidiniä. Sen avulla saisin kuulemma vähän nukuttua. Miehelle ehdottivat että hän lähtisi kotiin nukkumaan. Emme suostuneet siihen. Onneksi.
Petidinistä tuli tosi huono-olo. Huone pyöri ja pelkäsin tippuvani sängyltä. Oksensin ja supistukset kovenivat tosi paljon. Ei todellakaan tietoja unista.
Kipeistä supistuksista huolimatta, avautumista ei juuri tapahtunut. Kätilö (ja myöhemmin myös lääkäri) teki sisätutkimuksia vähän väliä ja samalla venytteli, tuuppi ja tökki kohdunsuuta ja näin yritti avittaa avautumista. (Tätä tehtiin vaikka kuinka monta kertaa synnytyksen aikana!)
Vauvan sydänäänet olivat myös liian tasaiset? (Ilmeisesti Petidinistä johtuen) Ja tässä vaiheessa vauvan sydänääniä ja kohdunsupistuksia alettiin seurata jatkuvana. Eli jouduin olemaan sängyssä koko lopu ajan, vessakäyntejä lukuunottamatta.
Kahden aikaan kivut olivat tosi kovat. Kohdunsuu oli avautunut 4 cm.
Lääkäri puhkaisi kalvot synnytyksen edistämiseksi ja anestesialääkäri kutsuttiin paikalle.
Klo: 2.20 sain lopulta epiduraalin. Joka tehosikin hyvin, mutta teho kesti lopulta vain tunnin. Oksitosiini tipan sain tietysti myös, ja sen vauhtia lisättiin koko ajan ponnistus vaiheeseen asti.
Synnytys ei edelleenkään edennyt toivotulla tavalla. Puudutus ei ensimmäisen annoksen jälkeen juuri auttanut ja kivut oli järkyttävät.
Minulta oli jo aika alkuvaiheessa kielletty syöminen ja juominen sektiouhan vuoksi. En edelleenkään tiedä oliko meillä todella sektiouhka vai onko tuo yleinen käytäntö?
Minulla oli vesipullo mukana jota mies kävi aina täyttämässä. Kätilöiltä salaa. Pakko oli juoda. Jano oli koko ajan. Suuta kuivasi ihan vietävästi.
Olo oli todella heikko. Jossain vaiheessa kerjäsin itselleni sokeritipan kun syömisestä oli kulunut jo varmaan 12 tuntia.
Yön aikana oksensin ainakin kolme kertaa. Siis vielä sen Petidinin aiheuttaman oksennuksen jälkeenkin.
Tärisin. En saanut tärinää loppumaan.
Joskus aamuyöstä olin jo todella epätoivoinen. Synnytys ei edennyt ja kivut olivat hirveät. Kiemurtelin sängyllä ja itkin kivusta. Olin todella väsynyt ja nälissäni. En uskonut että jaksaisin ponnistaa lapsen maailmaan.
Itkin. Olin epätoivoinen. Mieskin itki kun ei pystynyt minua auttamaan.
Salaa toivon että lapsi olisi leikattu minusta ulos.
Minulla nousi kuume (jossain vaiheessa) ja sain yhden annoksen kolmoisantibiootteja. Tässä vaiheessa myös vauvan sydänäänet nousivat ja niitä alettiin seurata jollain vielä tarkemmalla koneella.
Supistuksia seurattiin myös lopulta kohdun sisältä koska olivat niin tehottomia.
(Meidän molempien vanhemmat soittelivat hädissään pitkin yötä että onko kaikki kunnossa)
Aamu tuli ja kätilö vaihtui. Ihanan rempseä kätilö asteli huoneeseen. Se oli juuri sellainen ihminen joka sai minut taas uskomaan itseeni. Kätilö antoi minulle myös ilokaasun hengiteltäväksi.
Se oli ihanaa. Sen avulla muistin hengittää oikein ja se paransi edes vähän oloani. Sen avulla sain lopulta myös torkuttua hetken.
Jossain vaiheessa minulle tuli se kakkahätä. Tiesin sen tarkoittavan sitä että kohta on aika ponnistaa.
Kohdunsuu ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi auki, vaan oli pystyttävä odottaamaan.
Kello 10.20 kohdunsuu oli 10 sentti auki ja sain ponnistaa. Tästä vaiheesta muistikuvat ovat vähän hatarat.
En ehtinyt kuin hetken ponnistaa kun vauvan sydänäänet laskivat. Mielestäni lääkäri oli ollut jo koko ponnistusvaiheen huoneessa, mutta jos ei ollut niin tässä vaiheessa hän tuli paikalle.
Sydänäänten laskun vuoksi lääkäri halusi ottaa imukupin avuksi että vauva saadaan nopeasti pihalle.
Minut laitettiin ponnistamaan siihen ”telineeseen”.
Tästä eteenpäin ponnistusvaihe oli minusta tosi sekavaa. En tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä.
Väliliha leikattiin. Tunsin supistuksen mutta jotenkin odotin vain lupaa saada ponnistaa. Tuntui että ponnistelin ihan miten sattuu! (kätilö kyllä kehui että ponnistin todella hyvin)
Vauvan päähän laitettiin imukuppi ja lääkäri yritti vetää vauvaa sen avulla ulos samalla kun itse yritin kaikin voimin ponnistaa.
Imukuppi irtosi kolme kertaa! Ja veri vain roiskusi ja henkiläkunta nauroi! (tuota nauramista en muista, mutta mies oli sitä mieltä! Ja järkyttynyt siitä!)
Jossain vaiheessa kätilö sanoi että älkää huolestuko mutta kohta huone täyttyy ihmisistä. Ja niinhän se täyttyikin; tuli lastenlääkäri ja pari hoitajaa.
(Kun imukuppi oltiin otettu käyttöön huomasi lääkäri että lapsi on myös avotarjonnassa ja vauva syntyi kaiken lisäksi vielä käsi poskella.)
Imukuppiyritys oli saanut sen aikaiseksi, että vauva oli muuttanut asentonsa paremmaksi. Synnytystä jatkettiin niin että hoitaja työnsi lasta eteenpäin mahan päältä. Ja minä ponnistin. Tai ponnistin sen mitä pystyin ja se ei ollut paljon. Hyvä kun pystyin hengittämään. Niin lujaa hän painoi mahaani!
Lopulta kello löi 10.43 ja ihana tyttömme tupsahti maailmaan. Järkytyin kuinka iso vauva hän oli! Ehdin nähdä tytön vain vilaukselta kun hänen hengitystiensä imettiin. Ja sieltä tuli viimein se itku. Mikä helpotus!
Itkimme miehen kanssa onnesta. Ja itse itkin myös helpotuksesta ja uupumuksesta.
Ajattelin vain että kohta saan ruokaa ja saan nukkua!
Vauva vietiin heti tutkittavaksi.
Pian hänet kuitenkin tuotiin rinnalleni. Lastenlääkäri tuli kertomaan että tytöllä on kaikki hyvin. Ainoastaan hänellä oli syntyessään kuumetta ja että sitä ja pulssia piti seurata.
Siinä makasin tikattavana. Pieni ihana tyttövauva rinnallani. Ihana mies vierellämme.
Olin niin onnellinen ja uupunut. Meinasin nukahtaa.
paino; 3810 g pituus; 54 cm Synnytyksen kesto; 1. vaihe 18 tuntia 15 minuuttia 2. vaihe 28 minuuttia 3. vaihe 12 minuuttia
Yhteensä 18 tuntia 55 minuuttia
apgar-pisteet 8 ja 9.
Kello oli kolme yöllä. Heräsin selkäkipuun. Pian ymmärsin kipujen olevan supistuksia. Yritin vielä nukkua, olinhan mennyt nukkumaan vasta tuntia aikaisemmin.
Sain kun sainkin torkuteltua pari tuntia!
Kello 6, kivut olivat jo sen verran kovia etten saanut enää nukuttua. Nousin sängystä ja menin syömään aamupalaa. Annoin miehen vielä nukkua. En hiiskunut hänelle mitään supistuksista.
Kävin siinä suihkussa, istuskelin koneella (sen mitä pystyin) ja jännittelin! Voi sitä jännitystä kun tiesin että tänään lähdetään synnyttämään!
Jossain vaiheessa aamua (klo: 9-12 välillä, en muista tarkkaan) kävin herättämässä miehen ja kerroin hänelle että tänään meille syntyy vauva!
Mies tietysti heti moitti että miksi en ollut häntä aikaisemmin herättänyt.
Siinä sitten vietettiin aikaa kotona. Aika mateli. Supistukset kovenivat. (Tulivat alusta asti 5-20 min välein)
Kävin vielä uudestaan suihkussa. Suihku harvensi supistusten väliä, joten en mennyt enää kolmatta kertaa!
Jossain vaiheessa syötiin pitsaa ja jäätelöä (juu, todella hyvät eväät!) ja tuleville isovanhemmille läheteltiin väliaikatietoja. Välillä soittelin äitini kanssa.
Mies helpotti oloani hieromalla selkääni. Supistukset tuntuivat siis lähinnä selässä. (Vielä tässä vaiheessa.)
Jossain vaiheessa mies hieroi selkääni hermostuksissaan niin kovakouraisesti että selkä oli vielä pari päivää hellänä sen jälkeen!
Aika kului ja me yritimme malttaa mielemme. Minä koitin selviytyä supistuksista.
Kello oli vähän vajaa yhdeksän illalla kun mies sanoi että nyt lähdetään kyllä sairaalaan! Kivut olivat jo niin kovat etteivät kotikonstit enää tuntuneet auttavan. Itse olisin varmaan vieläkin jäänyt kotiin. Ajattelin vain etten halua tehdä sairaalaan turhaa reissua.
Kello oli yhdeksän kun porhalsimme sairaalan pihaan taksilla. Olo oli niin uskomaton. Tiesin että kohta tapaamme vauvamme ensi kertaa! Jännitti niin kovasti.
Synnytysvastaanotossa tehtiin ne normaalit tutkimukset. Kohdunkaula oli hävinnyt kokonaan ja kohdunsuu oli 3 senttiä auki. Pääsimme heti synnytyssaliin.
Synnytyssalissa olimme vähän ennen kymmentä. Henkilökunnalla oli juuri vuoronvaihto ja odottelimme kätilömme saapumista salissa kahdestaan.
Perjantai 21.10.2005
Salissa ollessamme synnytys ei edennyt. Kahdeltatoista kätilöt (kätilö ja opiskelija) ehdottivat minulle kipulääkkeeksi Petidiniä. Sen avulla saisin kuulemma vähän nukuttua. Miehelle ehdottivat että hän lähtisi kotiin nukkumaan. Emme suostuneet siihen. Onneksi.
Petidinistä tuli tosi huono-olo. Huone pyöri ja pelkäsin tippuvani sängyltä. Oksensin ja supistukset kovenivat tosi paljon. Ei todellakaan tietoja unista.
Kipeistä supistuksista huolimatta, avautumista ei juuri tapahtunut. Kätilö (ja myöhemmin myös lääkäri) teki sisätutkimuksia vähän väliä ja samalla venytteli, tuuppi ja tökki kohdunsuuta ja näin yritti avittaa avautumista. (Tätä tehtiin vaikka kuinka monta kertaa synnytyksen aikana!)
Vauvan sydänäänet olivat myös liian tasaiset? (Ilmeisesti Petidinistä johtuen) Ja tässä vaiheessa vauvan sydänääniä ja kohdunsupistuksia alettiin seurata jatkuvana. Eli jouduin olemaan sängyssä koko lopu ajan, vessakäyntejä lukuunottamatta.
Kahden aikaan kivut olivat tosi kovat. Kohdunsuu oli avautunut 4 cm.
Lääkäri puhkaisi kalvot synnytyksen edistämiseksi ja anestesialääkäri kutsuttiin paikalle.
Klo: 2.20 sain lopulta epiduraalin. Joka tehosikin hyvin, mutta teho kesti lopulta vain tunnin. Oksitosiini tipan sain tietysti myös, ja sen vauhtia lisättiin koko ajan ponnistus vaiheeseen asti.
Synnytys ei edelleenkään edennyt toivotulla tavalla. Puudutus ei ensimmäisen annoksen jälkeen juuri auttanut ja kivut oli järkyttävät.
Minulta oli jo aika alkuvaiheessa kielletty syöminen ja juominen sektiouhan vuoksi. En edelleenkään tiedä oliko meillä todella sektiouhka vai onko tuo yleinen käytäntö?
Minulla oli vesipullo mukana jota mies kävi aina täyttämässä. Kätilöiltä salaa. Pakko oli juoda. Jano oli koko ajan. Suuta kuivasi ihan vietävästi.
Olo oli todella heikko. Jossain vaiheessa kerjäsin itselleni sokeritipan kun syömisestä oli kulunut jo varmaan 12 tuntia.
Yön aikana oksensin ainakin kolme kertaa. Siis vielä sen Petidinin aiheuttaman oksennuksen jälkeenkin.
Tärisin. En saanut tärinää loppumaan.
Joskus aamuyöstä olin jo todella epätoivoinen. Synnytys ei edennyt ja kivut olivat hirveät. Kiemurtelin sängyllä ja itkin kivusta. Olin todella väsynyt ja nälissäni. En uskonut että jaksaisin ponnistaa lapsen maailmaan.
Itkin. Olin epätoivoinen. Mieskin itki kun ei pystynyt minua auttamaan.
Salaa toivon että lapsi olisi leikattu minusta ulos.
Minulla nousi kuume (jossain vaiheessa) ja sain yhden annoksen kolmoisantibiootteja. Tässä vaiheessa myös vauvan sydänäänet nousivat ja niitä alettiin seurata jollain vielä tarkemmalla koneella.
Supistuksia seurattiin myös lopulta kohdun sisältä koska olivat niin tehottomia.
(Meidän molempien vanhemmat soittelivat hädissään pitkin yötä että onko kaikki kunnossa)
Aamu tuli ja kätilö vaihtui. Ihanan rempseä kätilö asteli huoneeseen. Se oli juuri sellainen ihminen joka sai minut taas uskomaan itseeni. Kätilö antoi minulle myös ilokaasun hengiteltäväksi.
Se oli ihanaa. Sen avulla muistin hengittää oikein ja se paransi edes vähän oloani. Sen avulla sain lopulta myös torkuttua hetken.
Jossain vaiheessa minulle tuli se kakkahätä. Tiesin sen tarkoittavan sitä että kohta on aika ponnistaa.
Kohdunsuu ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi auki, vaan oli pystyttävä odottaamaan.
Kello 10.20 kohdunsuu oli 10 sentti auki ja sain ponnistaa. Tästä vaiheesta muistikuvat ovat vähän hatarat.
En ehtinyt kuin hetken ponnistaa kun vauvan sydänäänet laskivat. Mielestäni lääkäri oli ollut jo koko ponnistusvaiheen huoneessa, mutta jos ei ollut niin tässä vaiheessa hän tuli paikalle.
Sydänäänten laskun vuoksi lääkäri halusi ottaa imukupin avuksi että vauva saadaan nopeasti pihalle.
Minut laitettiin ponnistamaan siihen ”telineeseen”.
Tästä eteenpäin ponnistusvaihe oli minusta tosi sekavaa. En tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä.
Väliliha leikattiin. Tunsin supistuksen mutta jotenkin odotin vain lupaa saada ponnistaa. Tuntui että ponnistelin ihan miten sattuu! (kätilö kyllä kehui että ponnistin todella hyvin)
Vauvan päähän laitettiin imukuppi ja lääkäri yritti vetää vauvaa sen avulla ulos samalla kun itse yritin kaikin voimin ponnistaa.
Imukuppi irtosi kolme kertaa! Ja veri vain roiskusi ja henkiläkunta nauroi! (tuota nauramista en muista, mutta mies oli sitä mieltä! Ja järkyttynyt siitä!)
Jossain vaiheessa kätilö sanoi että älkää huolestuko mutta kohta huone täyttyy ihmisistä. Ja niinhän se täyttyikin; tuli lastenlääkäri ja pari hoitajaa.
(Kun imukuppi oltiin otettu käyttöön huomasi lääkäri että lapsi on myös avotarjonnassa ja vauva syntyi kaiken lisäksi vielä käsi poskella.)
Imukuppiyritys oli saanut sen aikaiseksi, että vauva oli muuttanut asentonsa paremmaksi. Synnytystä jatkettiin niin että hoitaja työnsi lasta eteenpäin mahan päältä. Ja minä ponnistin. Tai ponnistin sen mitä pystyin ja se ei ollut paljon. Hyvä kun pystyin hengittämään. Niin lujaa hän painoi mahaani!
Lopulta kello löi 10.43 ja ihana tyttömme tupsahti maailmaan. Järkytyin kuinka iso vauva hän oli! Ehdin nähdä tytön vain vilaukselta kun hänen hengitystiensä imettiin. Ja sieltä tuli viimein se itku. Mikä helpotus!
Itkimme miehen kanssa onnesta. Ja itse itkin myös helpotuksesta ja uupumuksesta.
Ajattelin vain että kohta saan ruokaa ja saan nukkua!
Vauva vietiin heti tutkittavaksi.
Pian hänet kuitenkin tuotiin rinnalleni. Lastenlääkäri tuli kertomaan että tytöllä on kaikki hyvin. Ainoastaan hänellä oli syntyessään kuumetta ja että sitä ja pulssia piti seurata.
Siinä makasin tikattavana. Pieni ihana tyttövauva rinnallani. Ihana mies vierellämme.
Olin niin onnellinen ja uupunut. Meinasin nukahtaa.
paino; 3810 g pituus; 54 cm Synnytyksen kesto; 1. vaihe 18 tuntia 15 minuuttia 2. vaihe 28 minuuttia 3. vaihe 12 minuuttia
Yhteensä 18 tuntia 55 minuuttia
apgar-pisteet 8 ja 9.
Meni synnytys sitten miten tahansa, pääasiahan on se, että saa sen ihanan ruttunaaman turvallisesti syliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti