Vauvan odotusta

"Ooo, onpa sinulla iso masu!" Tyttö tokaisi taas tässä yhtenä päivänä. Kommentin jälkeen tuli masuani silittelemään ja napaani kokeilemaan.

"Sinulla on äiti toosi isot tissit!" Tyttö sanoi, kun olin vaatteita vaihtamassa.
Sitten tyttö katsoi alaspäin, omaa rintaansa.
"Kyllä sinullekin tulee joskus vielä isot tissit" lohduttelin tyttöä.
Tyttö katsoi taas omaa rintaansa ja sanoi; " Minä haluan vain ihan pienet tissit!"

Tyttö odottaa jo kovasti vauvaa.
On odottanut koko ajan.

Raskauden alussa tyttö kummasteli miten vauva mahtuu äidin masuun. Miten vauva on masuun joutunut. Näkisikö vauvan jos kurkistaisi navasta.
Vähän väliä tytön piti kurkata äidin paidan alle, jos vaikka näkisi vilauksen vauvasta.
Tyttö mietti onko vauvalla masussa oma sänky ja onko vauva sininen vai punainen.
Tyttö oli sitä mieltä, että vauvalla on masussa tuttipullo josta hän juo piimää.

Nykyään tyttö tulee huomaamattaan silittelemään mahaani.
Samalla kun kertoo asioitaan tulee silittelemään ja taputtelemaan. Lopuksi halaa masua.
Välillä antaa pusun vauvalle.

Toisinaan tyttö painaa korvansa masun päälle ja juttelee vauvalle. Yrittää kuunnella mitä vauva masussa puhuu ja touhuaa.
Huutelee masun läpi vauvalle ja toisinaan laulaa.

Tyttö on kovasti yrittänyt miettiä vauvalle nimeä. Joskus sopiva nimi olisi Liisa, monesti Kukka. Useimmiten paras nimi kuitenkin on vain Vauva.

Tyttö odottaa jo kovasti, että vauva syntyisi. Monesti kyseleekin, että joko vauva pian syntyy.
Hän on kertonut kuinka tulee sairaalaan äitiä ja vauvaa katsomaan.
Kuinka hän auttaa kotona äitiä vauvan hoidossa.

Tänään kävimme seuraavanlaisen lyhyen keskustelun;
Äiti; "Sitten kun vauva syntyy niin äiti joutuu olemaan muutaman päivän vauvan kanssa sairaalassa."
Tyttö; " Tiedän sen! Minun tulee äitiä hirveä ikävä!"
Äiti; "Minunkin tulee sinua kamala ikävä, mutta onneksi se on vain muutama päivä ja sitten me tulemme vauvan kanssa kotiin."
Tyttö; "Itketkö sinä siellä"
Äiti; " Itken varmaankin"
Tyttö; "Kun vauva syntyy niin äiti työntää ja se sairaalatäti vetää. Niin vauva sitten syntyy.
(Tässä vaiheessa jäin suu auki ihmettelemään tytön kertomaa.)
Äiti; " No niin se kyllä menee. Mistä sinä sen tiesit?!"
Tyttö; " Minä tiedän sen verran sairaalasta!"
Ja sitten tyttö vaihtoi seuraavan aiheeseen...

Rv 33

Tänään oli taas neuvola.

Rv 32+6

pissa ---
RR 106/69
paino 66.1 (+900 g/vko)
turvotus -
Sf 29.5
syke +127
liikkeet ++
tarjonta rt

Kaikki hyvin. Vointikin melkein loistava (väsymys edelleen vaivaa, tosin nyt olen saanut vähän paremmin nukuttua).
Painoa on tullut kahdessa viikossa melkein 2 kiloa! Eikä tuo painonnousu johdu edes turvotuksista, sillä niitä ei ole!
Täytyy kyllä myöntää, että viime aikoina on tullut herkuteltua turhankin ahkerasti, sillä tässä lomaillessa on tullut nähtyä paljon ystäviä; grillailtua, kahviteltua, käyty ravintolassa. Kuten viimeksi eilen, jolloin näin pitkästä aikaa vanhoja työkavereita ja ravintoillallisen päätteeksi tuli vielä herkuteltua tuhdilla annoksella suklaakakkua...
Mutta painoa on tullut tähän mennessä kuitenkin yhteensä "vain" 7 kg ja lähtöpaino on ollut jopa alipainon puolella, joten sallittaneen tämä huima kahden kilon nousu ;)
Sf-mitta tuntuu hirmuiselta esikoisen odotuksen verrattuna, mutta keskikäyrillä sen suhteen mennään.

Rimpula voi masussa kaikesta päätellen hyvin.
Tuntuu jo tosi isolta kaverilta liikkeistä päätelleen. Liikkuminen on melkoista möyhäämistä ja mylläämistä. Teräviä potkuja ei juuri ole.
Todella kova liikkuja tuo kyllä on. Eilen ei tuntunut levähtävän hetkeksikään. Jouduin koko päivän pitelemään mahaani kun möyhääminen tuntui jo niin kivuliaalta.

Hirvittävästi tekisi vielä mieli mennä ultraan katsomaan pientä.
Että saisi jotain arviota Rimpulan koosta. Ja toisaalta se istukan paikkakin vähän vaivaa mieltä. Rakenneultrassakun lääkäri pitkään arpoi tarvitseeko istukan sijainti vielä myöhemmin katsoa ultralla.
Josko sitä kuitenkin malttaisi mielensä synnytykseen asti.

Ja sitten vielä näitä minun rakastamiani masukuvia!



Ja lopuksi vielä juhlamasu viikonlopulta.

Balleriina

Eilen oli tytön baletin kevätjuhla.
Olimme siis tuota lapsemme ensimmäistä esiintymistä katsomassa.

Voi kuinka kaunista se oli.
Pientä ei jännittänyt ollenkaan. Muisti kaiken mitä piti tehdä. Ja nautti tanssimisesta.
Ja äiti itki katsomossa :/
Miten niin tunteet pinnassa?!

Mikä pesänrakennusvietti?

Pesänrakennusvietti.
Mitä se on? Pitäisikö sitä jo olla?

Pitäisikö laittaa kotia kuntoon ennen vauvan syntymää.
Putsata ja puunata.
Järjestellä ja siivota.
Pestä vaatteita ja vaihtaa huonekalujen paikkaa.

Tänne tuo vietti ei ole vielä saapunut.
Toivottavasti on kuitenkin jossain vaiheessa (ja mielellään pian) tulossa.
Olen jo joskus raskauden puolessa välissä kirjoittanut itselleni pitkän listan asioista mitä pitää tehdä ennen vauvan syntymää.
Nyt ei kiinnostaisi tippaakaan... Perussiivouskin on jo kidutusta. Ja se pitäisi kuitenkin tehdä joka viikko.
Pyykit pesen, mutta niiden kuivumaan laittaminen tuntuu ylivoimaiselta.
Pakkohan tästä on vielä intoutua.
Pakko!


To Do;

- vaatehuoneen siivous
- keittiön kaapin siivous
- eteisen kaappien siivous
- tytön huoneen uudelleen sisustaminen (uudet verhot, sohva kierrätykseen ja tilalle pöytä ja tuoli)
- vauvan tulevan huoneen kaapin ja lipaston siivous
- makuuhuoneen uudelleen järjestäminen ja pinnasängyn kokoaminen
- omien vaatteiden lajittelu (turhat kierrätykseen)
- tytön vauvakirjan tekeminen loppuun
- albumiin tulevien valokuvien valitseminen, teettäminen ja albumiin laittaminen (viimeisen melkein neljän vuoden ajalta!!)
+ tietysti kaikki vauvaan liittyvä; vaatteiden, petivaatteiden, harsojen pesu. Kaikki ostokset jne...

Kaikki kaapit on oikeasti kuin pommin jäljiltä. Vaatehuoneessa on aivan liikaa tavaraa, joten se on käytävä läpi. Oikeastaan pitäisi vielä vinttikomerokin käydä läpi ja heittää turhat roskiin tai viedä kierrätykseen.

Tytön huone on odottanut jo jonkun aikaa uutta ilmettä. Verhot on hankittuna, mutta ne kaipaavat ompelua. Pimennysverho pitäisi hankkia sälekaihtimien tilalle ja tosiaan sohvan tilalle hankkia pöytä.

Vauva tulee nukkumaan meidän makuuhuoneessa ensimmäisen vuotensa, mutta jonnekin tuon pienen kaverin vaatteet on sijoitettava.
Pinnasänky on jossain vintillä ja ne kaksi irtoavaa pinnaa on toivotavasti samassa paketissa.
Pinnasängyn suhteen tein juuri päätöksen, että en puutu sen kokoamiseen ollenkaan. Jos se ei ennen synnytystä ole koottuna ilmestynyt sänkyni viereen, saa mies ja tyttö koota sen sitten silloin kun olen vielä sairaalassa.

Kaikkein pelottavin urakka on kuitenkin tuo valokuvien laittaminen albumiin.
Tai kyllähän ne valokuvat laittaa albumiin, mutta kuinka valita ne parhaat kuvat noiden tuhansien kuvien joukosta! Kun tytöstä on niin paljon ihania kuvia.
Jos teettäisin kaikki kuvat mitä haluaisin, tulisi albumeita jo ainakin 10 viimeisen kolmen vuoden ajalta!
Siinäpä digikuvaukset huonopuoli.

Joten tässäpä olisi tuleville viikoille pientä puuhaa.

Kun vain se vietti löytäisi minutkin.
Nyt haluaisin vain lorvailla.
Nauttia vapaasta. Touhuilla tytön kanssa.
Käyttää ne harvat omat hetkeni vain itselleni.
Ja omistaa ne harvat kahdenkeskeiset hetket vain miehelleni.

No onhan tässä vielä aikaa.
Ehkä tässä lorvaillessa iskee se kipinä minuunkin.
Toivon ainakin.

Rv 32

Rv 32

(Tai oikeastaan varastan ihan vähän, sillä huomenna on vasta tasan 32.)

Raskaus etenee kaikin puolin leppoisasti.
Tuntuu, että ne raskausvaivat mitä oli aiemmin, ovat nyt hävinneet johonkin.
Se tosin saattaa johtua tästä rauhallisemmasta elämästä mitä tällä hetkellä vietän.
Työnteko on jäänyt. Enää ei tavitse herätä viideltä lähteäkseen aamuvuoroon. Enää ei tarvitse tehdä kahdeksan päivän työputkia. Enää ei tarvitse olla kahdeksaa tuntia putkeen jalkojensa päällä ja juosta paikasta toiseen, ilman ruokatunteja. Enää ei tarvitse mennä aamulla töihin muutaman tunnin yöunien jälkeen; iltavuoron ja aamuvuoron välinen nukkuma-aika kun jäi aina väistämättä muutamaan tuntiin.
Yöllä ei tarvitse valvoa töissä. 16 tuntiset työvuorot ovat nyt historiaa.

Näin kun asiaa ajatelee, onko mikään ihme että vaivat ovat kadonneet?

Ei ole liitoskipuja, ei selkäkipuja, ei supisteluita.
Uusia vaivojakaan ei ole tullut.

Ainoana hidastavana tekijänä on kamala väsymys.
Se ei johdu raudanpuutteesta, vaikka olenkin kyllä miettinyt aloittaa lisäraudan nauttimisen ihan varmuudeksi.
Väsymys johtuu lukuisista heräämisistä yön aikana.
En herää pissahätään, en herää supistuksiin, en herää vauvan liikkeisiin, en huonoon asentoon.
En tiedä miksi heräilen.

Johtuuko heräileminen siitä, että kroppa valmistaa minua tulevaan.
Siihen, että parin kuukauden päästä ei öisin juuri nukuta.

Tämän raskauden aikana en ole juuri pelännyt tulevaa. (Tai siis olen pelännyt tätä raskautta, sitä jatkuuko se, onko vauvalla kaikki hyvin, syntyykö vauva ennen aikojaan... Mutta en ole pelännyt sitä aikaa kun vauva on syntynyt)
Kertaakaan ei ole tullut sellaista oloa, että mihin sitä on oikein ryhdytty.
Toisen lapsen saaminen ei varmaankaan ole yhtä elämää mullistava kokemus kuin ensimmäisen.
Koska nyt elämä on jo tasaantunut "rauhalliseksi perhe-elämäksi". Baareilut on jääneet jo ajat sitten hyvin harvinaiseksi. Elämää eletään lapsen ehdoilla, omat menot suunnitellaan lapsen ja puolison aikatauluihin sovittaen.
Suuret mullistukset ovat jo tapahtuneet ensimmäisen lapsen myötä.

Koin kesällä keskenmenon. Tuon pari kuukautta kestäneen raskauden aikana ehdin jo miettiä ja pelätä tulevaa.
Kävin silloin jo läpi ne tunteet.
Lähinnä sen, miten uusi vauva vaikuttaa tuohon tyttöön. Miten se vaikuttaa meidän väleihimme. Miten paljon pelotti se ajatus, että tyttö tuntisi itsensä vauvan myötä vähemmän tärkeäksi ja vähemmän rakastetuksi kuin ennen.

Tuon keskenmenon myötä saimme (halusimme sitä tai emme) lisää aikaa totutella uuteen tilanteeseen.
Koko perhe, sillä tytölle oli jo ehditty tulevasta vauvasta kertoa ennen keskenmenoa.

Ja taas toisaalta, vasta viime viikkoina olen todella alkanut uskomaan ja luottamaan siihen että kaikki menee tässä raskaudessa hyvin. Siihen, että meillä on heinäkuussa toinen lapsi. Pieni vauva sylissä.
Vasta hetki sitten se kamala menettämisen pelko on alkanut väistymään.

Nyt me olemme jo vuoden odottaneet vauvaa.
Nyt olemme jo keskittyneet odottamaan. Malttamattomina. Innoissamme.
Minä ainakin vaaleanpunaisten lasien läpi.

Tämän väsymyksen ja yöheräilyjen myötä on yksi pelko tulevasta hiipinyt kuitenkin mieleeni;
Mitä jos se vauva ei oikeasti nuku öisin?
En tarkoita yösyömisiä, niitähän nyt kuuluukin olla.
Mutta mitä jos vauva ei nukukaan syömisten välillä?
Tyttö kuitenkin herää aamulla kun herää. Tyttö on vauvan synnyttyä jo lähemmäs neljä, eikä silloin välttämättä nuku enää päiväunia. En voi itse elää vauvan rytmin mukaan, koska on tuo neitokainenkin hoidettavana.
Tiedän kuinka huonosti nykyään siedän väsymystä.
Se pelottaa...

Mutta ei auta kuin toivoa, että vauva nukkuisi yöllä.
Ja meidän vauva-arki olisi yhtä ruusunpunaista kuin mitä olen sen tähän asti kuvitellut.
Laitanpa siis lasit silmille ja odotan innolla heinäkuuta.

Mustavalkoista

Kuvia mökiltä.

Mökillä

Päätin perjantaina, että pakkaamme tytön kanssa tavaramme ja lähdemme vanhempieni kanssa viikonlopuksi mökkeilemään.
Miehellä oli kuitenkin koko viikonlopuksi töitä tiedossa.

Tyttö sai papasta ja etenkin mummusta mieluista leikkiseuraa. Pääsi kunnolla touhuamaan luonnossa.
Itse sain levätä, nauttia isäni tekemistä ruuista, paistatella auringossa ja hankkia ne muutamat pisamat nenänvarteeni.

Tytölle mökkireissun huippuhetki oli, kun sai avata vanhan leikkimökin oven.
Mökki on kovin vanha ja ränsistynytkin. Katolla kasvaa sammalta ja hämähäkinseittejä on joka nurkassa.
Mietinnässä on ollut, kannattaako vanha mökki korjata ja remontoida vai tehdäkö tilalle kokonaan uusi mökki.

Tyttö oli mökistä joka tapauksessa aivan onnellinen.
Teimme sitten äitini kanssa mökkiin nopean puhdistuksen, jotta tyttö pääsi sinne leikkimään.

Mökistä löytyi kaikkia aarteita. Edellisten mökkiläisten tekemiä puupalikoita, puulentokoneita -ja autoja. Ja löytyipä sieltä nukkekin.
Nukke ristittiin alkuperäisen omistajansa mukaan Ulla-Mariksi.
Ulla-Marikin oli jo selvästi kovia kokenut, mutta sekään ei tyttöä haitannut.
Nukesta tuli tytölle rakas ja viikonlopun aikana Ulla-Mari kulkikin joka paikkaan tytön mukana.

Raskausviikko 31

Rv 31

Hb 123 (25+5 131)
pissa ---
RR 113/66
paino 64.4 (yhteensä ~ + 5-5.5 kg)
Sf 27
syke +135
liikkeet ++
tarjonta rt
turvotus -

Eilen oli siis neuvola.
Tapasin uuden terveydenhoitajan ensimmäistä kertaa.
Neuvolassa ei ollut mitään ihmeitä. Perusmittaukset ja mukavien jutustelua.
Rimpulalla syke näytti sitä samaa rauhallista mitä koko raskausajan.
Sf-mittakin oli kasvanut ja nyt sen suhteen mennään keskikäyrällä, eli ylimääräinen ultra Rimpulan kasvun varmistamiseksi ei ole nyt tarpeen.
Sorja kaveri Rimpula kuulema oli ja pää ei vielä onneksi ollut mitenkään erityisen alhaalla.
Ja raivotarjonnassahan tuo on jo pidemmän aikaa viihtynyt.
Kaikki hyvin siis.

Tämän viikon olen nyt ollut kesälomalla.
Alkuviikosta kävin töissä viemässä työkavereille pullaa lomani kunniaksi ja tyhjentelin pukukaapin ja luovuin työavaimistani.
Ihana oli nähdä työkavereita ja kuulla uusimmat tapahtumat.
Yllätyin kun olo ei ollut oikeastaan ollenkaan haikea.
Mutta toisaalta olin sen haikeuden jo niin moneen kertaan kokenut tässä sairausloman aikana, jolla jokusen viikon ehdin olemaan.

Nyt voi vain keskittyä odottamaan heinäkuuta.
Ja olo on hyvä.
Ennenaikaiset supistukset joiden takia jouduin sairauslomalla olemaan, ovat hävinneet melkein kokonaan.
Eikä muitakaan vaivoja juuri ole.
Taisi siitä levosta oikeasti olla jotain hyötyäkin.

Enää ei ole kauan laskettuunaikaan.
Pitäisiköhän sitä alkaa hiljalleen valmistautua vauvaa varten?
Juuri mitään ei ole hankittuna.
Vaatteita olen vähän ostanut ja esikoisen vaatteet on tallessa.
Onneksi isompia hankintoja ei tarvitsekaan tehdä, kuten vaunuja, sänkyä, kaukaloa.

Mutta paljon on kaikkea pientä.
Harsoja, lakanoita, vaippoja, kantoliina, rasvoja, tuttipulloja (jos niille nyt tarvetta tämänkään lapsen kohdalla on), lisää vaatteita...
Ja sitten niiden vaatteiden pesut, pinnasängyn kokoaminen...
Miljoona pientä asiaa.

Ja nimi!
Sitä me ei olla ehditty miettiä vielä ollenkaan!

Saankohan tässä vielä kiireen aikaiseksi? ;)

Taiteilija

Vielä jokunen kuukausi sitten Pipa ei suostunut piirtelemään.
Värityskuvia väritteli kyllä mielellään, mutta piirtää ei halunnut.
Saattoi aloittaa piirtämisen innoissaan, mutta ei saanut piirrustuksesta sellaista kun halusi. Neidillä meni hermo. Rypistynyt kuva lensi lattialle ja tuli lohduton itku.
Siihen eivät mitkään kehut ja lohduttelut auttaneet.
Jonkin aikaa värikyniä sitten käytettiin vain värityskuvien värittämiseen.
Nyt piirtäminen on taas tullut mukaan. Ja tyttö tykkää siitä.
Tyttö rakastaa kun häntä kehutaan ja selvästi on ylpeä aikaansaannoksistaan itsekin.
Tänään siivotessani piirteli kuvan tuhkimosta ja prinsessa ruususesta.
Ja voi kuinka taas hämmästyin.
Onko minun pieni tyttäreni oikeasti noin taitava!
Äiti on pakahtua ylpeydestä!

Äiti ja Pipa


Äiti, isi, Pipa ja vauva

Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen jotka merirosvo on sitonut.

Erilainen päivä sairaalassa

Meillä oli tänään jännittävä päivä.
Meidän oli määrä olla aamusta sairaalassa, päiväkirurgisessa yksikössä.
Jonotus oli ohi ja tänään tyttö saisi korviinsa putket ja kitarisat poistettaisiin.

Tyttö on ollut aina kovin terve. Tavallisia flunssia on ollut paljon, mutta ei sen suurempia.
Helmikuun pitkän ja sitkeän flunssan seurauksena tytön kuulo huononi.
Lastenlääkäri kertoi toisen korvan ja nielun olevan olevan tulehtunut ja neiti sai elämänsä ensimmäisen antibioottikuurin.
Antibioottikuurin jälkeen kuulo ei palautunut entiselleen ja näytimme tytön korvat vielä korvalääkärille.
Korvalääkärin tuomio oli liimakorva ja hän laittoi tytön leikkausjonoon kitarisojen poistoa ja korvien putkitusta varten.

Perjantaina soittelin sairaalaan ja varmistelin vielä, että korvalääkäri tänään katsoo tytön korvat ennen nukutusta. Tytön kuulokun tuntuu olevan taas kunnossa.
Valikoivahan se toki edelleen on, mutta aivankuin tyttö kuulosi taas asiat huutamatta.

Eilen valmistelimme tyttöä sairaalareissua varten.
Ja tänään aamulla pieni kolmevuotias marssi reippaasti kohti sairaalaa.
Juteltiin vielä hoitajan kanssa siitä, että lääkärin pitäisi katsoa korvat ennen nukutusta.

Tyttö leikki innoisaan sairaalan leluilla. Otti reippaasti esilääkkeet ja ihmetteli käsiinsä laitettuja taikarasvoja.

Korvalääkäri tuli meidän kanssamme juttelemaan ja sovittiin, että tarkistetaan korvat leikkaussalissa kun osastolla ei sopivia laitteita ollut.
Pian pääsimmekin tytön kanssa siitymään leikkaussaliin.
Tomera neitokainen käveli nalle ja haahu (=harso) kädessään leikkaussaliin, sanoi käsipäivää kaikille hoitajille ja lääkäreille.
Istui äidin sylissä hievahtamatta kun erittäin mukava lääkäri tarkisti tytön korvat.

Lääkäri totesi, että korvat ovat terveet!
Kevät on tehnyt tehtävänsä ja korvissa ei ole enää mitään vikaa.
Saimme luvan lähteä kotiin.
Tyttö sanoi iloisena heipat kaikille leikkausalin tädeille ja lääkärille.

Osastolla tyttö sai vielä jätskin ja pillimehun ja sitten pääsimme lähtemään kohti kotia.

Kotona jännitys ja väsymys purkautuivat voimakkaana kiukutteluna.
Pian kuitenkin, syömisen ja juttelutuokion jälkeen, päätimme yhteistuumin mennä päiväunille.

Vaikka toimenpiteeseen ei päädyttykään, päivä oli pienelle tytölle ollut rankka.
Kyllähän moinen reippaus väsyttäisi kenet tahansa.

Kun päiväunisatu oli luettu, tyttö oli jo täydessä unessa.

Sateelta suojassa

Tunnustan; en ole niitä äiti-ihmisiä, jotka vievät lapsensa pihalle kelillä kuin kelillä.
Tänään oli sellainen päivä.
Sadetta, sadetta ja sadetta. Kylmää, koleaa ja pimeää.

Mukavuudenhaluisena päätin, että tänään vietämme päivän kotosalla.
Suojassa sateelta.

Teimme tytön kanssa vain pienen retken lähikirjastoon ja sen jälkeen linnottauduimme sohvalle peittojen alle lukemaan löytöjämme.

Nautimme kiireettömyydestä.
Olimme lämpöisessä. Peittojen alla kainalokkain ja ahmimme kirjoja.
Minäkin. Kirjastosta mukaan tarttui nimittäin taas noita ihania kirjoja omasta lapsuudestani.

Luimme kirjoja, kunnes kurkkuni oli aivan kuiva eikä ääni enää kantanut.
Oli aika käydä syömässä ja sitten käpertyä kainalokkain päiväunille.

Sadepäivätkin voivat olla niin ihania. Kaikessa kiireettömyydessään.
Laiskottelua luvan kanssa...

Tukevasti raskaana

Puoli vuotta on kulunut viimeisestä kirjoituksesta.
Enää ei olla vain heikosti positiivisia, vaan reilusti raskaana!
Eli kyllä! Pipasta on tulossa heinäkuussa isosisko.

Tässä on Rimpulan pesä.
Joka kasvaa kasvamistaan!


Rakastan tätä olotilaa.
Rakastan olla raskaana.
Rakastan silitellä kasvavaa vatsaani. Rakastan ihmisten katseita.
Rakastan potkuja ja möyhäämistä, jota tuo pieni ihminen vatsassani pitää.
Nautin tästä niin.

Mutta silti en malttaisi odottaa heinäkuuta.
En malttaisi odottaa, että näen tuon Rimpulan ensimmäistä kertaa.
En malttaisi odottaa sitä ensimmäistä nuuhkaisua. Sitä ihanaa vauvantuoksua.
En malttaisi odottaa, että Pipa ja Rimpula näkevät toisensa ensimmäistä kertaa.
Sitä, että meitä olisi neljä.
Sitä, että meidän perhe olisi valmis.