Ukon syntymä

11.7.2009

Heräsin kolmelta yöllä ihmeelliseen kipuun vatsalla. Käänsin kylkeä ja pian kipu toistui. Tajusin kipujen olevan supistuksia ja hymyilin.

En saanut enää nukuttua. Mies kuorsasi vieressä ja päätin mennä toiseen huoneeseen nukkumaan.

Supistuksia tuli heti noin 10 minuutin välein, enkä pystynyt enää nukkumaan.

Söin aamupalaa ja luin aamulehteä. Tiesin, että tänään lähdetään synnyttämään.

Jossain vaiheessa aamua kokeilin mennä nukkumaan, mutta makuulla supistukset tuntuivat laantuvan ja niiden väli harveni hetkeksi 20-30 minuuttiin. Päätin, etten enää nukkuisi, sillä halusin saada tämän vauvan tänään.

Seitsemän aikaan tyttö ja mies heräsivät. Kerroin molemmille, että tänään lähdetään sairaalaan. Vauva haluaa syntyä.

Katselin telkkaria, kuljeskelin ympäri asuntoa, siivoilin aina supistusten välissä.

Supistukset tuntuivat lähinnä vatsassa. Supistusten aikana nousin pystyyn. Sillä tavalla pystyin vastaanottamaan kivun parhaiten.

Yhden aikaan vanhempani hakivat tytön luokseen. Tyttö pelästyi, eikä olisi halunnut lähteä. Ilmeisesti luuli, että hän joutuu muuttamaan pois kotoa vauvan tieltä. Selitettiin asiaa tytölle ja kerrottiin, että isi hakee tytön heti kotiin kun vauva on syntynyt. Kamalan paha mieli jäi tästä, vaikka tiesikin, että tyttö on jo koko asian unohtanut kun pääsee mummulaan (niin kuin sitten olikin).

Jäätiin vielä hetkeksi miehen kanssa kotiin.

Kolmen jälkeen supistukset tuntuivat jo todella kipeiltä. Vauva oli selvästi laskeutunut alaspäin ja sekin teki kipeää. Tuntui kuin supistusten välillä ei olisi hetkeäkään taukoa.

Päätettiin lähteä sairaalaan.

Synnytysvastaanotossa oltiin puoli neljän aikaan. Olin käyrällä 15 minuuttia. Vauvan sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistuksia tuli useampi tuona aikana. Nyt se jatkuva kipu vatsalla oli helpottanut, mutta supistukset tulivat kivuliaina.

Kätilö tunnusteli vauvaa vatsanpäältä ja kysyi minun mielipiteeni vauvan koosta. Sanoin, että uskon vauvan olevan ainakin esikoisen kokoinen (3 810g) ellei isompikin, mutta että kaikki terveydenhoitajat ja lääkärit pitävät vauvaa pienempänä. Kätilö oli samaa mieltä muiden ammattilaisten kanssa ja sanoi, ettei vauva ole yli 3.5 kiloa. Kerroin kätilölle, että esikoisenkin sanottiin olevan juuri ja juuri 3 kiloa ja oli sitten kuitenkin lähemmäs 4 kiloa synnyttyään. Kohdunsuun tilannetta kokeillessaan, totesi vauvan pään olevan jo tosi alhaalla. Muutti myös mielipidettään vauvan koosta ja arvio sen lopulta olevan 3 800 g.

Kohdunsuu oli 4 cm auki ja synnytys hyvässä vauhdissa.

Kätilö kysyi onko toiveita synnytyksen suhteen; toivoin allasta mutta se oli varattu. Muina toiveina kerroin että haluaisin olla mahdollisimman paljon liikkeellä enkä sänkyyn kahlittuna, en haluasi epiduraalia ollenkaan ja tahtoisin kokeilla ponnistaa jakkaralla. Toivoisin että tämä synnytys sujuisi luonnollisemmin kuin esikoisen synnytys.

Synnytyssalissa olimme klo: 16.45. Siellä oli ihana kätilö. Hänkin kuunteli toiveeni ja tarjosi kivunlievitykseksi geelipusseja ja suihkua. Suihkussa kävin kertaalleen, mutta en kokenut siitä olevan kovastikaan hyötyä. Geelipusseista sain hyvää apua kipuihin. Itse pyysin myös jumppapallon, missä supistukset olikin tosi hyvä ottaa vastaan.

Kävelin ympäri huonetta tai istuin keinutuolissa. Supistukset otin vastaan ikkunalautaan nojailemalla ja pallon päällä. Mies piteli kuumaa geelipussia selälläni. Sänkyyn en halunnut mennä.

Vauvan sydänkäyrää katsottiin 20 minuutin välein.

Jossain vaiheessa kätilö halusi katsoa käyrää pidempään ja silloin istuin keinutuolissa puolisen tuntia. Sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistuksia piirtyi noin 5 minuutin välein, mutta ne olivat sitäkin voimakkaampia. Nyt supistukset tuntuivat sekä vatsalla että selässä.

Noin klo: 18 kätilö tutki kohdunkaulan tilanteen. Kohdunsuu oli 6-7 cm auki, vähän reunoja jäljellä, vauvan pää erittäin alhaalla ja kalvot pullottivat. Kätilö tutki kovakouraisesti ja supistukset kipeytyivät.

Kätilö kävi kyselemässä pärjäänkö näillä keinoilla vai haluanko muuta lääkitystä. Sovittiin, että jatketaan vielä näin. Ehdotti myös kalvojen puhkaisua, mutta sitä en halunnut.

Supistukset alkoivat olla todella kipeitä ja jokaisen supistuksen aikana meinasin oksentaa. Mies tarjosi tiheästi kaarimaljaa, mutta mitään ei onneksi tullut. Kauhea jano oli koko ajan ja mies täytti vesipulloani ahkeraan.

Kahdeksan aikaan kohdunkaula oli 8 cm auki ja vähän reunoja oli jäljellä. Supistukset olivat koko ajan kipeämpiä. Nyt halusin ilokaasun avuksi. Ja se auttoikin todella hyvin. Välillä tosin otin sitä vähän liiankin kanssa.

Kätilö istui pitkään seuranamme ja juttelimme niitä näitä.

Kätilöä epäilytti jaksaako kohtu supistella vielä tarpeeksi pitkään (kun synnytys oli kestänyt jo melko kauan) ja ehdotti taas kalvojen puhkaisua, jotta synnytys vähän nopeutuisi. Supistukset saisivat tulla ponnistusvaiheessa tiheämmin kuin nyt ja kalvojen puhkaisu auttaisi siihen.

Tässä vaiheessa suostuin siihen ja pian lääkäri tuli kalvot puhkaisemaan. (Ennen kalvojen puhkaisu kävin supistusten välillä vessassa. Ilmeisesti juoksin vessaan ja kätilö ja lääkäri nauroivat, että harvoin näkevät kenenkään juoksevan kun kohdunsuu on jo 9 cm auki.) Kysyivät haluaisinko puudutusta, josta vielä kieltäydyin. Halusin yrittää vielä ilokaasulla. Supistukset alkoivat nyt tulla yhä tiheämmin, ne olivat taas paljon kivuliaampia ja kestoltaan huomattavasti pidempiä.

Nyt tahdoin puudutuksen ja toiveestani sain kohdunkaulanpuudutuksen. Puudutus auttoi ja lievensi hyvin kipuja. Supistuksia tuli todella tiuhaan. Jalkani tärisivät, enkä saanut sitä loppumaan.

Noin tunti kalvojen puhkaisusta aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta enkä enää pystynyt sitä pidättämään. Supistuksia oli koko ajan.

Tässä vaiheessa vaihtui kätilö. Se harmitti, mutta onneksi uusi kätilö oli myös erittäin pätevä ja mukava.

Hän tarkisti kohdunkaulan tilanteen. Olin 10 cm auki, mutta pieni reuna oli vielä jäljellä. Kätilö sanoi etten voi vielä ponnistaa ja yritti samalla käsin saada reunaa häviämään. Teki todella kipeää enkä pystynyt olla ponnistamatta.

Pain kätilö laittoi synnytysjakkaran valmiiksi ja sain nousta siihen ponnistamaan.

Miehen tukeutuen, jakkaralla istuen aloin ponnistamaan. Huusin. Sattui niin hirveästi. Kipu oli todella kovaa! En olisi halunnut ponnistaa, mutta en voinut olla ponnistamatta. Tuntui kuin ponnistusvaihe olisi kestänyt iäisyyden. Kuitenkin vain 4 minuutin ponnistamisen jälkeen pieni poikamme syntyi. Ja hän huusi. Ja minä itkin. Hän tuntui heti niin omalta.

Sain hänet heti jalkojen päälle ja mies sai leikata napanuoran.

Siirryin sängylle makaamaan ja sain pienen huutavan poikani rinnalleni. Poika oli rinnalla kunnes istukka syntyi. Repeämiä ei tullut, vain pari pientä nirhaumaa joita ei tarvinnut ommella.

Pieni sylissäni itki vieläkin, ei meinannut rauhoittua millään. Ajattelin jo jonkin olevan vialla.

Mies jutteli pojalle ja pian pieni lopulta rauhoittui.

Aloin imettää poikaa. Jäimme huoneeseen kolmistaan. Tutustumaan toisiimme.

Ihailimme pientä ja täydellistä poikaamme. Olimme niin onnellisia.

Toivoimme vain, että tyttö olisi nyt voinut olla kanssamme.

Poikamme syntyi 11.7.2009 klo: 22.18. Raskausviikolla 39+2

Pituus 53 cm

paino 3 810 g

py 36 cm

1. vaihe 14 tuntia 14 minuttia

2. vaihe 4 minuuttia

3. vaihe 12 minuuttia

Synnytyksen kesto yhteensä 14 tuntia 30 minuuttia

Vuosi sitten.

Kirjoitin tämän vuosi sitten;

10.7.2008

Mietin pitkään kirjoittaisinko tänne.

Mietin sitä jo pari viikkoa sitten.
Silloin oli vielä kaikki hyvin.
Alkuraskauden ultrassa oli käyty.
Pieni vauva kasvoi kohdussani.
Pieni vauva vastasi viikkoja.
Pienen vauvan syke löi 157 kertaa minuutissa.
Lääkäri onnitteli ja sanoi kaiken olevan hyvin.

Mietin kirjoittavani siitä, kuinka innoissaan tuleva isosisko oli.
Kuinka hän reagoi kun kerroimme hänelle vauvasta äidin masussa.
Kuinka hän kurkki vähän väliä äidin paidan sisään ja ihmetteli missä vauva on.
Painoi korvan äidin masulle ja yritti kuunnella.
Kuinka hän mietti, että vauvalla on oltava masussa pieni sänky ja tutti.
Kuinka hän olisi halunnut antaa vauvalle heti tuttipullosta piimää sekä hilloa ja lättyjä.
Kuinka hän olisi halunnut vauvan heti syliinsä ja mietti vauvan olevan punainen.
Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka tuo tuleva isosisko kertoi isovanhemmilleen, että äidin masussa on vauva, saaden mummun ja äidin silmät kyyneliin.
Kuinka tuo kertoi mummille, että vauva on poika.

Mietin kirjoittavani tuosta kaikesta ja paljon muusta.
Mutta en kirjoittanut.
Jokin pidätteli minua.
Aavistinko tulevan vai oliko se vain normaalia epävarmuttaa.
Sitä en tiedä. Enkä tule koskaan tietämään.
Mutta enää en voi sitä kaikkea onnea tänne kirjoittaa.

Kaikki muuttui tänään.
Pieni ei jaksanutkaan enää matkustaa äidin masussa.
Pieni päästi irti ja sai aikaan niin suuren surun.


Haituvapeite

Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?

En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.

Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.



Jotenkin toivoin, että vauva syntyisi tänään. Että saisin tälle päivälle uuden merkityksen.
Että tästä päivästä tulisi onnenpäivä surun sijaan.
Mutta tätä päivää on enää reilu kaksi tuntia jäljellä, joten ei taida tuo toive toteutua.
Ehkä hyvä niin.

Tänään on ollut mieli maassa.
Itku on herkässä.
Ei ainoastaan tuon muiston takia, vaan muutenkin.

Huomenna on varmasti taas parempi päivä.

Rv 39+1

"Äiti, minä olen vähän pettynyt kun en ole vieläkään isosisko."

Nämä sanat olivat ensimmäiset mitä eilen aamulla kuulin, kun tyttö tuli minua herättämään.
Eli pientä malttamattomuutta taitaa olla tässä perheessä jollakin muullakin kuin vain minulla.

Eilen oli neuvola;

Rv 39+0

Hb 121 (matala minulle kun normaalioloissa hb on yli 150)
RR 112 / 72
paino 67.6 kg (sama kuin viikko sitten)
turvotus -
Sf-mitta 33 cm
syke + 130
liikkeet ++
tarjonta Rt1

Kaikki taas Rimpulalla hyvin.

Oma vointi: väsynyt, voimaton ja väsynyt!

Se energinen olo, mitä vielä viikko (?) sitten hehkutin on nyt kadonnut.
Tilalle on tullut fyysinen voimattomuus ja väsymys.
Yöt nukun hyvin, mutta se uni ei riitä.

Haukotuttaa ja lorvituttaa. Tekisi mieli vain makoilla. Nukkua puoleenpäivään ja siihen lisäksi vielä päiväunet.
Mutta kun on tuo tyttökin. Hän herää aamulla kahdeksalta. Hän ei nuku päiväunia. Hän kaipaa leikkiseuraa, jutteluseuraa, piirtelyseuraa, höpsöttelyseuraa...

Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että tyttö on hirvittävän joustava. Ymmärtää yllätävän hyvin sen, että äiti ei nyt oikein jaksa. Puuhaa paljon itsekseen. Suostuu äidin kanssa leikkimään niitä rauhallisia leikkejä. Antaa äidin käydä aina välillä pötköttelemässä sohvalla.

Olen kuitenkin yrittänyt täyttää meidän päivät erilaisilla puuhilla. Käymme ihmettelemässä torielämää, käymme isoissa leikkipuistoissa joista tytölle löytyy aina leikkiseuraa, näemme ystäviäni ja sukulaisiani, kiertelemme kirpputoreja...
Mitä vain, jotta päivät sujuisivat mutkattomammin ja nopeammin.
Jotta en muistaisi sitä väsymystä ja tyttö olisi tyytyväisempi.

Mutta illat olen sitten aivan puhki.

Tänään olisi Rimpulan hyvä päivä syntyä. Tätä päivää olen lotonnut.
Ei taida veikkaus osua kohdalleen. Mitään tuntemuksia ei ole synnytyksen suuntaan.
Ehkä huomenna!

Kärsimättömyyttä ilmassa

Vannotin itselleni, että en ala kärsimättömäksi tämän loppuraskauden aikana.
En ala, ainakaan ennenkuin laskettuaika on saavutettu.
Lasketunajan jälkeen kärsimättömyys on sallittua.
Ei vielä.

Mutta nyt. Olen kärsimätön.
Odotan niin kovasti, että vauva syntyisi.
Nyt on useampana iltana tullut tuntuvia supistuksia. Ei kipeitä, mutta tuntuvia kuitenkin.
Ne ovat saaneet toivon nousemaan ja tämän kärsimättömyyden aikaiseksi.

Tahtoisin niin jo.

Tahtoisin nähdä pienen poikani ensimmäistä kertaa. Tahtoisin kuulla sen ensimmäisen itkun.
Mietin näyttääkö hän samalta kuin siskonsa vauvana.
Minkä kokoinen hän on.
Tahtoisin saada hänet syliini, nuuskia ja suukottaa häntä loputtomiin.

Olla vain kainalokkain.

Tahdon niin paljon nähdä hänet. Ihanan pienen vauvani.

Tahtoisin, että tämä odotus olisi jo pian ohi.
Että meitä olisi jo neljä.
Tahtoisin sen "uudenlaisen" elämän alkavan ja tämän odotusvaiheen loppuvan.

Ja pian tahtoni toteutuukin. En vain tiedä koska.
Tänään vai kahden viikon päästä.
Hirvittävää kun ei voi tietää, mutta myös niin ihanan jännittävää!

Näin olen kasvanut! ;D

Olisin halunnut tehdä jollain kuvankäsittelyohjelmalla kollaasin, mutta taidot eivät riitä.
Mutta näkeehän sen kasvun näinkin ;)
Ihan hieman on kasvua tapahtunut. Saa nähdä montako kuvaa vielä ehtii ottamaan!

Rv 10

Rv 19

Rv 22
Rv 24

Rv 28

Rv 32

Rv 36

Rv 38

Viikko

Viimeisen viikon aikana olemme nauttineet kesästä ja helteistä.

Olemme nähneet ystäviämme, käyneet picnikillä.
Olemme herkutelleet jätskillä, leikkineet leikkipuistoissa.
Olemme kuivattaneet pyykkiä ulkona ja maanneet rannalla.

Viimeisen viikon aikana täytin 30, ja sain tytöltä ihanan herätyksen.
Mies ja tyttö olivat leiponeet minulle kakun ihka ensimmäistä kertaa.

Viimeisen viikon aikana kävimme koko perheen voimin mökkeilemässä.
Vielä uskalsimme matkustaa 300 km matkan mökille.
Nautimme auringosta ja lämmöstä.
Tyttö rakastui "sukeltamiseen".
Pelkäsimme ukkosta ja istuimme sateelta suojassa kakkua syöden.
Ihmettelimme pieniä linnunpoikasia, joita kotiin lähtiessämme tyttö sanoi jo kovasti ikävöivänsä.

Rv 38

Ja taas oli neuvola tasaviikkojen kunniaksi.

Juuri mitään muutosta ei viikon takaiseen ollut.
Sf-mitta oli kasvanut sentillä ollen nyt 32 cm. Painoa oli tullut lisää 400 g, eli reilu 8 kiloa on paino noussut kokonaisuudessaan.
Pissa puhdas, verenpaine hyvä, syke hyvä, liikkeitä paljon, ei turvotuksia...

Yllättävän hyvä vointi on edelleen.
Toki helteet ja tämä loppuraskaus ovat saaneet aikaiseksi sen, että voimat eivät ole ihan entiset.
Useamman kerran päivässä pitää levähtää ja heittäytyä sohvalle hetkeksi pitkäkseen.

Eilen illalla ja tänään on supistellut ahkerammin.
Ei kivuliaasti, mutta jotenkin erilailla kuin aikaisemmin tässä raskaudessa. Nuo supistukset saavat hien otsalle ja jotenkin lievästi tukalan olon aikaiseksi...
Eilen kun noita supistuksia alkoi tulemaan, tuli itselle tosi jännä olo.
Se sellainen innostunut ja malttamaton olo, minkä koin viimeksi silloin kun tytön synnytys käynnistyi.
Taisin eilen tajuta ensimmäistä kertaa, että se synnytys on oikeasti edessä. Ihan oikeasti!
En malttaisi odottaa.
En malttaisi odottaa sitä jännitystä ja kihelmöintiä kun tietää sen olevan menoa. Ja saati sitä kun saa sen pienen vauvan syliin.
Iiik! Ihanaa!

Helteet (ja tämä loppuraskaus yhdessä) ovat saaneet aikaiseksi myös erittäin lyhyen pinnan.
Olen kärsimätön, malttamaton, kiukkuinen, itkuinen.
En siedä yhtään miehen sotkuja. Ne saavat pinnan kiristymään kaikista pahiten.
Tänäkin aamuna pyyhin itkien keittiön pöytää miehen jäjiltä.
Näin jälkikäteen en tiedä itkeäkö vai nauraa, mutta sillä hetkellä miehen jättämät leivänmurut saivat minut ihan täysin romahtamaan.

Tyttö on aivan ihana. Liiankin ihana.
Toki mekin otamme yhteen, niinkuin tänäänkin kun neiti ei suostunut tulemaan ulkoa sisälle, vaan jäi rappukäytävään mököttämään kun meidän piti viedä ulos vain pyykit kuivumaan.
Tai kun kävimme tahtojentaistelun siitä voiko noin 108 cm pitkä tyttö laittaa päälleen 98 cm kokoisen mekon, joka on selvästi aivan liian pieni ja jonka pitkät hihat ylettyvät vain kyynertaipeisiin asti ranteiden sijaan.

Mutta siis tyttö on ihana. Jääräpää, mutta niin rakas.
Puhuu niin kauniisti. Lohduttaa ja kannustaa.
Levittää kätensä niin leveälle kun vain ne saa ja sanoo; "Minä rakastan sinua näin paljon!"
Monta kertaa päivässä sanoo; "Sinä olet äiti kivoin tyttö koko maailmassa" tai että "sinä olet äiti kaunein koko maailmassa".
Olenko oikeasti tuon kaiken ansainnut? Tuon valtavan määrän rakkautta ja kauniita sanoja? Kun minä vain kuitenkin kiukuttelen...

Rv 37

"Sinua en tunne,
vaan hiljaa aavistan
sen täydellisen ihmeen,
sen lahjan valtavan.

Sinua en tunne,
vaan tunnen kuitenkin.
Luot sydämeeni valon
kuin tähti loistavin.

Sinua en tunne,
vaan valtaat maailman,
et arvaa kuinka paljon
sinua odotan."


Rv 37+1

Tänään oli taas neuvola. Siellä kaikki kunnossa.
Sf-mitta oli 31 cm, kuten viime viikollakin.
Rimpula on terveydenhoitajan mukaan siro vauva (katsotaan ;)). Tuosta kommentista Rimpula-herra ei pitänyt vaan alkoi kunnolla terveydenhoitajaa potkimaan.
Painoa oli tullut 300 g/viikko, mitä ihmettelen kun mietin niitä kaikkia juhannusherkkuja!
Ja syke Rimpulalla oli taas se sama 130.

Turvotuksia ei helteistä huolimatta ole.
Ei närästystä, ei ummetusta, ei suonikohjuja, ei suonenvetoja, ei juurikaan liitoskipuja, ei supisteluja, ei pahoinvointia, ei mitään järkyttävää pissalla ravaamista, ei hengästymistä, ei peräpukamia...
Ei oikeastaan mitään. Hyvää oloa vain!

Kummalista ajatella, että tyyppi saattaa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Ihan luvan kanssa.
Jotenkin en ole siihen yhtään valmistautunut.

Nyt on ensimmäisen kerran tullut vasta sellainen kaipuu saada vauva syliin. Ja sekin on vain hetkittäistä. Muuten olen vielä ihan tyytyväinen tähän osaani pallomahana.
Näin tuossa joku yö unta siitä, että Rimpula syntyi.
En varsinaista synnytystä nähnyt, mutta se kun pitelin pientä tuoretta vauvaani sylissäni ensimmäistä kertaa.
Unessa Rimpula oli siro; noin 3 kiloa ja 50 cm.
Ja voi kuinka kaunis.
Tuon unen jälkeisenä päivänä oli vaikeampaa olla tämän mahan kanssa.
Tuntui, että olin jo vauvan saanut. Miksei hän enää ollutkaan sylissäni. Niin todelliselta se uni tuntui.

Lähinnä tämä loppuraskaus on tuonut sellaisen suunnattamon suojelun tarpeen.
Ja se on kohdistunut tuohon esikoiseen.
Kuinka haluaisin häntä vain pitää lähelläni.
Halata, rustistaa, suukottaa ihan loputtomiin.
En koskaan päästä pois läheltäni.
Suojella ikuisesti ja varmistaa, että hän tietää kuinka paljon häntä rakastan.
Ikuisesti ja ihan ehdoitta.

Ja tuo tyttökin takertuu minuun enemmän.
Halaa, suukottaa, kertoo kuinka paljon rakastaa.

Taidamme molemmat aistia sen kuinka lähellä vauvan syntymä on.
Kuinka pian elämämme muuttuu.
Ja iso muutos se tulee varmasti olemaankin.

Nyt elämme vielä kahdestaan jonkinlaisessa symbioosissa.
Vielä hetken.

Tasan kuukausi

Tänään on tasan kuukausi laskettuunaikaan.
Pitäisi varmaan alkaa pian hirvittää.

Perjantaina oli lääkäri neuvola. Siellä kaikki mallillaan;

(Rv 35+1)

Pissa -
RR 114 / 75
Paino 66.5 (yhteensä tullut 7.5 kg, + 200 g /vko)
Turvotus -
Sf 30.5 cm (rv 32+6 29.5 cm)
syke + 135
Likkeet ++
tarjonta rt
Cervix ennallaan eli 3 cm, kiinteä, ulkosuu sormelle auki (eli mitään kypsymistä ei ole tapahtunut)

Rimpula on sopivan kokoinen suhteessa lantioon. Käsikopelolla lääkäri ei osannut painoarviota antaa.
Epäili kuitenkin, että ei ole tule olemaan isompi kuin mitä Pipa oli syntyessään (3 810 g), mutta samaan hengenvetoon lisäsi, että nyt tietysti tulee 4.5 kiloinen kuin meni noin ääneen sanomaan.

Synnytyksestä juteltiin ja lääkäri taas kyseli pelottaako tuleva.

En edelleenkään osaa oikein koko synnytystä ajatella. Tuntuu vielä niin kaukaiselta.

Tietysti olen miettinyt, että haluaisin/toivoisin tämän synnytyksen sujuvan paljon ensimmäistä paremmin. Paljon luonnollisemmin.
Mutta paljonhan riippuu vauvasta ja vauvan voinnista.

Toivon, että synnytys käynnistyy supistuksilla, jotta voisin kärvistellä kipujen kanssa mahdollisimman pitkään kotona.
Lääkkeet pelottavat. Viime synnytyksessä en usko niistä olleen muuta kuin haittaa. Ilokaasu on ainoa josta on hyvää sanottavaa.
Eli toivoisin mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä. Mutta sekin pelottaa. Kestänkö oikeasti sen kivun.

Kun vaan saisin tässä synnytyksessä liikkua, enkä joutuisi makaamaan sängyssä.
Altaassa olisi ihanaa olla kipujen kanssa. Voisin kokeilla ponnistaa jakkaralla.


Tässä vielä Pipan synnytyskertomus, jonka olen silloin joskus kauan sitten kirjoittanut.

20.10.2005 Torstai.
Kello oli kolme yöllä. Heräsin selkäkipuun. Pian ymmärsin kipujen olevan supistuksia. Yritin vielä nukkua, olinhan mennyt nukkumaan vasta tuntia aikaisemmin.
Sain kun sainkin torkuteltua pari tuntia!
Kello 6, kivut olivat jo sen verran kovia etten saanut enää nukuttua. Nousin sängystä ja menin syömään aamupalaa. Annoin miehen vielä nukkua. En hiiskunut hänelle mitään supistuksista.
Kävin siinä suihkussa, istuskelin koneella (sen mitä pystyin) ja jännittelin! Voi sitä jännitystä kun tiesin että tänään lähdetään synnyttämään!

Jossain vaiheessa aamua (klo: 9-12 välillä, en muista tarkkaan) kävin herättämässä miehen ja kerroin hänelle että tänään meille syntyy vauva!
Mies tietysti heti moitti että miksi en ollut häntä aikaisemmin herättänyt.
Siinä sitten vietettiin aikaa kotona. Aika mateli. Supistukset kovenivat. (Tulivat alusta asti 5-20 min välein)
Kävin vielä uudestaan suihkussa. Suihku harvensi supistusten väliä, joten en mennyt enää kolmatta kertaa!
Jossain vaiheessa syötiin pitsaa ja jäätelöä (juu, todella hyvät eväät!) ja tuleville isovanhemmille läheteltiin väliaikatietoja. Välillä soittelin äitini kanssa.
Mies helpotti oloani hieromalla selkääni. Supistukset tuntuivat siis lähinnä selässä. (Vielä tässä vaiheessa.)
Jossain vaiheessa mies hieroi selkääni hermostuksissaan niin kovakouraisesti että selkä oli vielä pari päivää hellänä sen jälkeen!

Aika kului ja me yritimme malttaa mielemme. Minä koitin selviytyä supistuksista.
Kello oli vähän vajaa yhdeksän illalla kun mies sanoi että nyt lähdetään kyllä sairaalaan! Kivut olivat jo niin kovat etteivät kotikonstit enää tuntuneet auttavan. Itse olisin varmaan vieläkin jäänyt kotiin. Ajattelin vain etten halua tehdä sairaalaan turhaa reissua.

Kello oli yhdeksän kun porhalsimme sairaalan pihaan taksilla. Olo oli niin uskomaton. Tiesin että kohta tapaamme vauvamme ensi kertaa! Jännitti niin kovasti.

Synnytysvastaanotossa tehtiin ne normaalit tutkimukset. Kohdunkaula oli hävinnyt kokonaan ja kohdunsuu oli 3 senttiä auki. Pääsimme heti synnytyssaliin.
Synnytyssalissa olimme vähän ennen kymmentä. Henkilökunnalla oli juuri vuoronvaihto ja odottelimme kätilömme saapumista salissa kahdestaan.

Perjantai 21.10.2005
Salissa ollessamme synnytys ei edennyt. Kahdeltatoista kätilöt (kätilö ja opiskelija) ehdottivat minulle kipulääkkeeksi Petidiniä. Sen avulla saisin kuulemma vähän nukuttua. Miehelle ehdottivat että hän lähtisi kotiin nukkumaan. Emme suostuneet siihen. Onneksi.
Petidinistä tuli tosi huono-olo. Huone pyöri ja pelkäsin tippuvani sängyltä. Oksensin ja supistukset kovenivat tosi paljon. Ei todellakaan tietoja unista.

Kipeistä supistuksista huolimatta, avautumista ei juuri tapahtunut. Kätilö (ja myöhemmin myös lääkäri) teki sisätutkimuksia vähän väliä ja samalla venytteli, tuuppi ja tökki kohdunsuuta ja näin yritti avittaa avautumista. (Tätä tehtiin vaikka kuinka monta kertaa synnytyksen aikana!)
Vauvan sydänäänet olivat myös liian tasaiset? (Ilmeisesti Petidinistä johtuen) Ja tässä vaiheessa vauvan sydänääniä ja kohdunsupistuksia alettiin seurata jatkuvana. Eli jouduin olemaan sängyssä koko lopu ajan, vessakäyntejä lukuunottamatta.

Kahden aikaan kivut olivat tosi kovat. Kohdunsuu oli avautunut 4 cm.
Lääkäri puhkaisi kalvot synnytyksen edistämiseksi ja anestesialääkäri kutsuttiin paikalle.
Klo: 2.20 sain lopulta epiduraalin. Joka tehosikin hyvin, mutta teho kesti lopulta vain tunnin. Oksitosiini tipan sain tietysti myös, ja sen vauhtia lisättiin koko ajan ponnistus vaiheeseen asti.

Synnytys ei edelleenkään edennyt toivotulla tavalla. Puudutus ei ensimmäisen annoksen jälkeen juuri auttanut ja kivut oli järkyttävät.
Minulta oli jo aika alkuvaiheessa kielletty syöminen ja juominen sektiouhan vuoksi. En edelleenkään tiedä oliko meillä todella sektiouhka vai onko tuo yleinen käytäntö?
Minulla oli vesipullo mukana jota mies kävi aina täyttämässä. Kätilöiltä salaa. Pakko oli juoda. Jano oli koko ajan. Suuta kuivasi ihan vietävästi.

Olo oli todella heikko. Jossain vaiheessa kerjäsin itselleni sokeritipan kun syömisestä oli kulunut jo varmaan 12 tuntia.
Yön aikana oksensin ainakin kolme kertaa. Siis vielä sen Petidinin aiheuttaman oksennuksen jälkeenkin.
Tärisin. En saanut tärinää loppumaan.

Joskus aamuyöstä olin jo todella epätoivoinen. Synnytys ei edennyt ja kivut olivat hirveät. Kiemurtelin sängyllä ja itkin kivusta. Olin todella väsynyt ja nälissäni. En uskonut että jaksaisin ponnistaa lapsen maailmaan.
Itkin. Olin epätoivoinen. Mieskin itki kun ei pystynyt minua auttamaan.
Salaa toivon että lapsi olisi leikattu minusta ulos.

Minulla nousi kuume (jossain vaiheessa) ja sain yhden annoksen kolmoisantibiootteja. Tässä vaiheessa myös vauvan sydänäänet nousivat ja niitä alettiin seurata jollain vielä tarkemmalla koneella.
Supistuksia seurattiin myös lopulta kohdun sisältä koska olivat niin tehottomia.

(Meidän molempien vanhemmat soittelivat hädissään pitkin yötä että onko kaikki kunnossa)

Aamu tuli ja kätilö vaihtui. Ihanan rempseä kätilö asteli huoneeseen. Se oli juuri sellainen ihminen joka sai minut taas uskomaan itseeni. Kätilö antoi minulle myös ilokaasun hengiteltäväksi.
Se oli ihanaa. Sen avulla muistin hengittää oikein ja se paransi edes vähän oloani. Sen avulla sain lopulta myös torkuttua hetken.

Jossain vaiheessa minulle tuli se kakkahätä. Tiesin sen tarkoittavan sitä että kohta on aika ponnistaa.
Kohdunsuu ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi auki, vaan oli pystyttävä odottaamaan.

Kello 10.20 kohdunsuu oli 10 sentti auki ja sain ponnistaa. Tästä vaiheesta muistikuvat ovat vähän hatarat.
En ehtinyt kuin hetken ponnistaa kun vauvan sydänäänet laskivat. Mielestäni lääkäri oli ollut jo koko ponnistusvaiheen huoneessa, mutta jos ei ollut niin tässä vaiheessa hän tuli paikalle.
Sydänäänten laskun vuoksi lääkäri halusi ottaa imukupin avuksi että vauva saadaan nopeasti pihalle.
Minut laitettiin ponnistamaan siihen ”telineeseen”.
Tästä eteenpäin ponnistusvaihe oli minusta tosi sekavaa. En tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä.
Väliliha leikattiin. Tunsin supistuksen mutta jotenkin odotin vain lupaa saada ponnistaa. Tuntui että ponnistelin ihan miten sattuu! (kätilö kyllä kehui että ponnistin todella hyvin)
Vauvan päähän laitettiin imukuppi ja lääkäri yritti vetää vauvaa sen avulla ulos samalla kun itse yritin kaikin voimin ponnistaa.
Imukuppi irtosi kolme kertaa! Ja veri vain roiskusi ja henkiläkunta nauroi! (tuota nauramista en muista, mutta mies oli sitä mieltä! Ja järkyttynyt siitä!)
Jossain vaiheessa kätilö sanoi että älkää huolestuko mutta kohta huone täyttyy ihmisistä. Ja niinhän se täyttyikin; tuli lastenlääkäri ja pari hoitajaa.

(Kun imukuppi oltiin otettu käyttöön huomasi lääkäri että lapsi on myös avotarjonnassa ja vauva syntyi kaiken lisäksi vielä käsi poskella.)

Imukuppiyritys oli saanut sen aikaiseksi, että vauva oli muuttanut asentonsa paremmaksi. Synnytystä jatkettiin niin että hoitaja työnsi lasta eteenpäin mahan päältä. Ja minä ponnistin. Tai ponnistin sen mitä pystyin ja se ei ollut paljon. Hyvä kun pystyin hengittämään. Niin lujaa hän painoi mahaani!

Lopulta kello löi 10.43 ja ihana tyttömme tupsahti maailmaan. Järkytyin kuinka iso vauva hän oli! Ehdin nähdä tytön vain vilaukselta kun hänen hengitystiensä imettiin. Ja sieltä tuli viimein se itku. Mikä helpotus!
Itkimme miehen kanssa onnesta. Ja itse itkin myös helpotuksesta ja uupumuksesta.
Ajattelin vain että kohta saan ruokaa ja saan nukkua!

Vauva vietiin heti tutkittavaksi.
Pian hänet kuitenkin tuotiin rinnalleni. Lastenlääkäri tuli kertomaan että tytöllä on kaikki hyvin. Ainoastaan hänellä oli syntyessään kuumetta ja että sitä ja pulssia piti seurata.

Siinä makasin tikattavana. Pieni ihana tyttövauva rinnallani. Ihana mies vierellämme.
Olin niin onnellinen ja uupunut. Meinasin nukahtaa.

paino; 3810 g pituus; 54 cm Synnytyksen kesto; 1. vaihe 18 tuntia 15 minuuttia 2. vaihe 28 minuuttia 3. vaihe 12 minuuttia
Yhteensä 18 tuntia 55 minuuttia

apgar-pisteet 8 ja 9.

Meni synnytys sitten miten tahansa, pääasiahan on se, että saa sen ihanan ruttunaaman turvallisesti syliin.

Rv 34

(Juu, olen siis todella hulluna mahakuviin, erityisesti tässä raskaudessa. Siitä hetken päästä lisää. Joten sulkekaa silmänne alastomilta mahoiltani jos ette jaksa enää katsoa ;) Mutta aion mahaani jatkossakin ylpeänä esitellä :D)

Rv 34

Tänne on rantautunut jostain aimo annos tarmoa!
Miten olo voikaan olla näin hyvä!?

Tänään vein aamulla neitokaisen päiväkotiin (toiseksi viimeisen kerran) ja tulin itse kotiin siivoilemaan.
Musiikki on pauhannut täysillä (jostain syystä en nykyään enää kuuntelee musiikkia juuri koskaan, paitsi muumilauluja, Fröbelin palikoita jne. Olisikohan tuossa syy miksi en sitä musikkia enää kuuntele?!)
Tänään siivoillessa kaivelin esiin vanhoja (ja uudempiakin) levyjä ja olen niitä kuunnellut.
Mankassa on pauhannut John Legend, Moloko, Pulp, Kent... Ja olen tanssinut ja laulanut!

Miten voi siivoaminen olla näin hauskaa!?

Onkohan se pesänrakennusvietti sitten viimeinkin saapunut tänne, sillä to do-listani on lyhentynyt viimeisen viikon aikana huimasti.
Olen siivonnut vaatehuoneen, keittiön kaapit, eteisenkaapit, vauvan tulevan huoneen kaapit, pessyt kaikki harsot, kaikki vauvan pussilakanat ja -alulakanat, vaatteet...
Hämmästyttävää!

Jopa mies on yllättänyt. Päättivät tytön kanssa viikonloppuna hakea pinnasängyn vintiltä ja kokosivat sen yhdessä. Vaihtoivat samalla makuuhuoneen järjestyksen niin, että pinnasänky sopii siihen minun viereeni.
Nyt olen sitten muutaman yön nukkunut tyhjän pinnasängyn vieressä. Outoa.

Vointi on tällä hetkellä tosi hyvä. Tuntuu, että se energinen keskiraskaus on vasta nyt täällä.

Vauvan syntymä tuntuu edelleen tosi epätodelliselta.
Se, että pinnasänky on kasattuna ja vaatteet pestynä ei ole saanut minua vielä ymmärtämään, että pian vauva on tosiaankin täällä.
Vielä on kuusi viikkoa laskettuun, joten ehtiihän se iskeä. Viimeistään kun synnytys käynnistyy...

Jotenkin on hirvittävän ristiriitainen olo.
Tavallaan odottaa malttamattomana että näkee tuon mahanahan venyttäjän, mutta toisaalta ei haluaisin tämän raskauden vielä loppuvan.

Nyt vasta olen alkanut tosissani nauttia tästä raskaudesta.
Alkuraskaus oli niin täynnä sitä menettämisenpelkoa, sitten tuli supistukset vaivaksi ja pelko ennenaikaisuudesta.
Vasta hetken olen nauttinut täysillä. Kun ei ole vaivoja.
Viikkoja on jo paljon enkä enää pelkää.

Hirvittävästi harmittaa, että en ole pystynyt nauttimaan tästä raskaudesta alusta asti niinkuin nautin ensimmäisestä raskaudestani.
Sillä rakastan kuitenkin tätä raskaanaoloa.
Ja tämä on todennäköisesti viimeinen raskauteni. Sillä mielin olen ollut ja onkin oltava.
Siksi olen kirjannut päiväkirjaan tarkasti kaiken ylös. Siksi olen halunnut kamalan määrän masukuvia. Siksi olen yrittänyt ikuistaa tämän kaiken.
Koska en tule tätä enää koskaan kokemaan. Luultavasti.

Ja koska tiedän, että tulen tätä niin paljon kaipaamaan. Tulen vielä haikailemaan raskauden perään.
Tiedän sen. Siksi haluan, että muistan tästä ajasta kaiken.

Vauvan odotusta

"Ooo, onpa sinulla iso masu!" Tyttö tokaisi taas tässä yhtenä päivänä. Kommentin jälkeen tuli masuani silittelemään ja napaani kokeilemaan.

"Sinulla on äiti toosi isot tissit!" Tyttö sanoi, kun olin vaatteita vaihtamassa.
Sitten tyttö katsoi alaspäin, omaa rintaansa.
"Kyllä sinullekin tulee joskus vielä isot tissit" lohduttelin tyttöä.
Tyttö katsoi taas omaa rintaansa ja sanoi; " Minä haluan vain ihan pienet tissit!"

Tyttö odottaa jo kovasti vauvaa.
On odottanut koko ajan.

Raskauden alussa tyttö kummasteli miten vauva mahtuu äidin masuun. Miten vauva on masuun joutunut. Näkisikö vauvan jos kurkistaisi navasta.
Vähän väliä tytön piti kurkata äidin paidan alle, jos vaikka näkisi vilauksen vauvasta.
Tyttö mietti onko vauvalla masussa oma sänky ja onko vauva sininen vai punainen.
Tyttö oli sitä mieltä, että vauvalla on masussa tuttipullo josta hän juo piimää.

Nykyään tyttö tulee huomaamattaan silittelemään mahaani.
Samalla kun kertoo asioitaan tulee silittelemään ja taputtelemaan. Lopuksi halaa masua.
Välillä antaa pusun vauvalle.

Toisinaan tyttö painaa korvansa masun päälle ja juttelee vauvalle. Yrittää kuunnella mitä vauva masussa puhuu ja touhuaa.
Huutelee masun läpi vauvalle ja toisinaan laulaa.

Tyttö on kovasti yrittänyt miettiä vauvalle nimeä. Joskus sopiva nimi olisi Liisa, monesti Kukka. Useimmiten paras nimi kuitenkin on vain Vauva.

Tyttö odottaa jo kovasti, että vauva syntyisi. Monesti kyseleekin, että joko vauva pian syntyy.
Hän on kertonut kuinka tulee sairaalaan äitiä ja vauvaa katsomaan.
Kuinka hän auttaa kotona äitiä vauvan hoidossa.

Tänään kävimme seuraavanlaisen lyhyen keskustelun;
Äiti; "Sitten kun vauva syntyy niin äiti joutuu olemaan muutaman päivän vauvan kanssa sairaalassa."
Tyttö; " Tiedän sen! Minun tulee äitiä hirveä ikävä!"
Äiti; "Minunkin tulee sinua kamala ikävä, mutta onneksi se on vain muutama päivä ja sitten me tulemme vauvan kanssa kotiin."
Tyttö; "Itketkö sinä siellä"
Äiti; " Itken varmaankin"
Tyttö; "Kun vauva syntyy niin äiti työntää ja se sairaalatäti vetää. Niin vauva sitten syntyy.
(Tässä vaiheessa jäin suu auki ihmettelemään tytön kertomaa.)
Äiti; " No niin se kyllä menee. Mistä sinä sen tiesit?!"
Tyttö; " Minä tiedän sen verran sairaalasta!"
Ja sitten tyttö vaihtoi seuraavan aiheeseen...

Rv 33

Tänään oli taas neuvola.

Rv 32+6

pissa ---
RR 106/69
paino 66.1 (+900 g/vko)
turvotus -
Sf 29.5
syke +127
liikkeet ++
tarjonta rt

Kaikki hyvin. Vointikin melkein loistava (väsymys edelleen vaivaa, tosin nyt olen saanut vähän paremmin nukuttua).
Painoa on tullut kahdessa viikossa melkein 2 kiloa! Eikä tuo painonnousu johdu edes turvotuksista, sillä niitä ei ole!
Täytyy kyllä myöntää, että viime aikoina on tullut herkuteltua turhankin ahkerasti, sillä tässä lomaillessa on tullut nähtyä paljon ystäviä; grillailtua, kahviteltua, käyty ravintolassa. Kuten viimeksi eilen, jolloin näin pitkästä aikaa vanhoja työkavereita ja ravintoillallisen päätteeksi tuli vielä herkuteltua tuhdilla annoksella suklaakakkua...
Mutta painoa on tullut tähän mennessä kuitenkin yhteensä "vain" 7 kg ja lähtöpaino on ollut jopa alipainon puolella, joten sallittaneen tämä huima kahden kilon nousu ;)
Sf-mitta tuntuu hirmuiselta esikoisen odotuksen verrattuna, mutta keskikäyrillä sen suhteen mennään.

Rimpula voi masussa kaikesta päätellen hyvin.
Tuntuu jo tosi isolta kaverilta liikkeistä päätelleen. Liikkuminen on melkoista möyhäämistä ja mylläämistä. Teräviä potkuja ei juuri ole.
Todella kova liikkuja tuo kyllä on. Eilen ei tuntunut levähtävän hetkeksikään. Jouduin koko päivän pitelemään mahaani kun möyhääminen tuntui jo niin kivuliaalta.

Hirvittävästi tekisi vielä mieli mennä ultraan katsomaan pientä.
Että saisi jotain arviota Rimpulan koosta. Ja toisaalta se istukan paikkakin vähän vaivaa mieltä. Rakenneultrassakun lääkäri pitkään arpoi tarvitseeko istukan sijainti vielä myöhemmin katsoa ultralla.
Josko sitä kuitenkin malttaisi mielensä synnytykseen asti.

Ja sitten vielä näitä minun rakastamiani masukuvia!



Ja lopuksi vielä juhlamasu viikonlopulta.

Mikä pesänrakennusvietti?

Pesänrakennusvietti.
Mitä se on? Pitäisikö sitä jo olla?

Pitäisikö laittaa kotia kuntoon ennen vauvan syntymää.
Putsata ja puunata.
Järjestellä ja siivota.
Pestä vaatteita ja vaihtaa huonekalujen paikkaa.

Tänne tuo vietti ei ole vielä saapunut.
Toivottavasti on kuitenkin jossain vaiheessa (ja mielellään pian) tulossa.
Olen jo joskus raskauden puolessa välissä kirjoittanut itselleni pitkän listan asioista mitä pitää tehdä ennen vauvan syntymää.
Nyt ei kiinnostaisi tippaakaan... Perussiivouskin on jo kidutusta. Ja se pitäisi kuitenkin tehdä joka viikko.
Pyykit pesen, mutta niiden kuivumaan laittaminen tuntuu ylivoimaiselta.
Pakkohan tästä on vielä intoutua.
Pakko!


To Do;

- vaatehuoneen siivous
- keittiön kaapin siivous
- eteisen kaappien siivous
- tytön huoneen uudelleen sisustaminen (uudet verhot, sohva kierrätykseen ja tilalle pöytä ja tuoli)
- vauvan tulevan huoneen kaapin ja lipaston siivous
- makuuhuoneen uudelleen järjestäminen ja pinnasängyn kokoaminen
- omien vaatteiden lajittelu (turhat kierrätykseen)
- tytön vauvakirjan tekeminen loppuun
- albumiin tulevien valokuvien valitseminen, teettäminen ja albumiin laittaminen (viimeisen melkein neljän vuoden ajalta!!)
+ tietysti kaikki vauvaan liittyvä; vaatteiden, petivaatteiden, harsojen pesu. Kaikki ostokset jne...

Kaikki kaapit on oikeasti kuin pommin jäljiltä. Vaatehuoneessa on aivan liikaa tavaraa, joten se on käytävä läpi. Oikeastaan pitäisi vielä vinttikomerokin käydä läpi ja heittää turhat roskiin tai viedä kierrätykseen.

Tytön huone on odottanut jo jonkun aikaa uutta ilmettä. Verhot on hankittuna, mutta ne kaipaavat ompelua. Pimennysverho pitäisi hankkia sälekaihtimien tilalle ja tosiaan sohvan tilalle hankkia pöytä.

Vauva tulee nukkumaan meidän makuuhuoneessa ensimmäisen vuotensa, mutta jonnekin tuon pienen kaverin vaatteet on sijoitettava.
Pinnasänky on jossain vintillä ja ne kaksi irtoavaa pinnaa on toivotavasti samassa paketissa.
Pinnasängyn suhteen tein juuri päätöksen, että en puutu sen kokoamiseen ollenkaan. Jos se ei ennen synnytystä ole koottuna ilmestynyt sänkyni viereen, saa mies ja tyttö koota sen sitten silloin kun olen vielä sairaalassa.

Kaikkein pelottavin urakka on kuitenkin tuo valokuvien laittaminen albumiin.
Tai kyllähän ne valokuvat laittaa albumiin, mutta kuinka valita ne parhaat kuvat noiden tuhansien kuvien joukosta! Kun tytöstä on niin paljon ihania kuvia.
Jos teettäisin kaikki kuvat mitä haluaisin, tulisi albumeita jo ainakin 10 viimeisen kolmen vuoden ajalta!
Siinäpä digikuvaukset huonopuoli.

Joten tässäpä olisi tuleville viikoille pientä puuhaa.

Kun vain se vietti löytäisi minutkin.
Nyt haluaisin vain lorvailla.
Nauttia vapaasta. Touhuilla tytön kanssa.
Käyttää ne harvat omat hetkeni vain itselleni.
Ja omistaa ne harvat kahdenkeskeiset hetket vain miehelleni.

No onhan tässä vielä aikaa.
Ehkä tässä lorvaillessa iskee se kipinä minuunkin.
Toivon ainakin.