Uudenlainen arki

Lauantai 11.7.2009 klo: 22.18

Ihmeellinen pieni mies tuli meidän elämäämme. Teki minusta äidin toista kertaa ja miehestä isän toista kertaa. Pienestä Pipasta teki isosiskon.

Muutti elämämme ja nyt yritämme siihen uuteen elämään sopeutua.

Ensimmäiset päivät nelihenkisenä perheenä ovat olleet melko kaoottiset.

Ukko viihtyy tissillä erittäin hyvin. Vähän liiankin hyvin. Tuntuu ettei aika riitä muuhunkuin imettämiseen, röyhtäyttämiseen ja vaipanvaihtoon.

Ukko nukkuisi tissi suussaan jos saisi valita. Hän osaa imeä rinnasta, mutta välillä intoutuu myös pureskelmaan äidin tissiä. Ja rinnathan ovat sen seuraksena todella kipeät.

Yöt ovat olleet yhtä valvomista. Tänään Ukko on nukkunut päivällä jopa kaksi kolmen tunnin pätkää, mutta yöt ovat tähän asti menneet tankatessa. Öisin uni ei ole pienelle miehelle maistunut edes kahden tunnin pätkän vertaa.

Ukolla on myös erittäin kova tempperamentti. Tuohon tempperamenttiin kun on vielä yhdistetty erittäin kova ääni, ovat meillä pyllynpesut ja muut tylsät toimenpiteet melko äänekästä puuhaa.

Uutta arkea ei ole helpottanut se, että Pipa sairastui sunnuntaina ja on edelleen kipeänä. Kuume nousee iltaisin lähemmäs neljääkymmentä ja neiti on tietysti silloin kovin kipeä. Ruoka ei ole maistunut moneen päivään, Juomat sentään onneksi maistuvat.

Pipa on ottanut tosi hyvin vauvan vastaan. Kertoo monesti kuinka söpö vauva on ja kuinka on iloinen että vauva on syntynyt.

Sairaalasta pääsymme (minun ja Ukon) jälkeisenä päivänä Pipa oli todella kipeä ja väsynyt. Silloin ei äidillä juuri aikaa neidille riittänyt. Tuolloin Pipa ei enää pitänytkään vauvasta. Vauva oli tyhmä ja äiti oli tyhmä. Äiti ei saanut tehdä mitään, ei edes koskea Pipaan. Pipa sanoi ettei enää rakasta äitiä. Tai että ehkä rakastaa ihan vähän, mutta ei paljon niin kuin ennen.
Tuolloin taas juttelimme pitkään ja kerroimme, että kaikki tuneet ovat sallittuja. Ei aina tarvitse vauvasta pitää. Ja vaikka Pipa ei enää äitiä rakastaisikaan, niin siitä huolimatta äiti rakastaa Pipaa aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Aina.


Tuon jälkeen on sujunut taas paremmin. Pipa on kiinnostunut vauvasta. Silittelee ja pusuttelee. Juttelee vauvalle. On ollut oikeastaan ihan normaali oma itsensä. Mutta seuraavat viikot varmaan kertovat paljon enemmän kuin tämä. Kun uutuudenviehätys on hävinnyt ja mieskin on töissä. Kun ollaan kolmistaan kotona. Minä, Pipa ja vauva.


Itse olen jaksanut yllättävän hyvin olemattomilla yöunilla. Mies on onneksi kotona ja on hoitanut aika pitkälti siivoilut ja ruuanlaitot.

Itse olen yrittänyt kaiken vauvan syötöiltä liikenevän ajan pyhittää Pipalle. Silloin leikimme ja teemme mitä tyttö haluaa. Näistä hetkistä neiti selvästi nauttiikin. Niinkuin äitikin.

Kovasti surettaa, että aikaa Pipalle on kuitenkin tällä hetkellä niin vähän. Vauva vie nyt niin paljon aikaani.

Pelottaa ensi viikko, kun mies menee takaisin töihin. Millä saan kaiken täällä kotona hoidettua ja arjen rullaamaan. Kun nytkään ei aika tunnu riittävän mihinkään.

Eniten pelottaa kuitenkin miten vähälle huomiolle Pipa jää. Kun haluaisin ehtiä niin paljon enemmän. Haluaisin olla läsnä. Leikkiä ja touhuta niinkuin ennen. Antaa kaiken sen huomion mitä ennenkin. Mutta eihän se onnistu kun on tuo toinenkin ihana huomioitavana. Jotenkin syyllisyys on ihan hirvittävä ja huoli tuosta tytöstä...


Tämän arjen kaoottisuuden keskellä, olen kuitenkin erittäin onnellinen. Minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja erittäin ihana mies. Mitä muuta voisin enää toivoa?

Ukko

Pieni ihana mies on syntynyt.
Kuinka rakkaalta ja omalta hän heti tuntui.
Kuinka hän heti kuului meihin. Meidän perheeseen.
Hän oli se puutuva pala.

Voi kuinka paljon rakastan.

Vuosi sitten.

Kirjoitin tämän vuosi sitten;

10.7.2008

Mietin pitkään kirjoittaisinko tänne.

Mietin sitä jo pari viikkoa sitten.
Silloin oli vielä kaikki hyvin.
Alkuraskauden ultrassa oli käyty.
Pieni vauva kasvoi kohdussani.
Pieni vauva vastasi viikkoja.
Pienen vauvan syke löi 157 kertaa minuutissa.
Lääkäri onnitteli ja sanoi kaiken olevan hyvin.

Mietin kirjoittavani siitä, kuinka innoissaan tuleva isosisko oli.
Kuinka hän reagoi kun kerroimme hänelle vauvasta äidin masussa.
Kuinka hän kurkki vähän väliä äidin paidan sisään ja ihmetteli missä vauva on.
Painoi korvan äidin masulle ja yritti kuunnella.
Kuinka hän mietti, että vauvalla on oltava masussa pieni sänky ja tutti.
Kuinka hän olisi halunnut antaa vauvalle heti tuttipullosta piimää sekä hilloa ja lättyjä.
Kuinka hän olisi halunnut vauvan heti syliinsä ja mietti vauvan olevan punainen.
Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka tuo tuleva isosisko kertoi isovanhemmilleen, että äidin masussa on vauva, saaden mummun ja äidin silmät kyyneliin.
Kuinka tuo kertoi mummille, että vauva on poika.

Mietin kirjoittavani tuosta kaikesta ja paljon muusta.
Mutta en kirjoittanut.
Jokin pidätteli minua.
Aavistinko tulevan vai oliko se vain normaalia epävarmuttaa.
Sitä en tiedä. Enkä tule koskaan tietämään.
Mutta enää en voi sitä kaikkea onnea tänne kirjoittaa.

Kaikki muuttui tänään.
Pieni ei jaksanutkaan enää matkustaa äidin masussa.
Pieni päästi irti ja sai aikaan niin suuren surun.


Haituvapeite

Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?

En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.

Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.



Jotenkin toivoin, että vauva syntyisi tänään. Että saisin tälle päivälle uuden merkityksen.
Että tästä päivästä tulisi onnenpäivä surun sijaan.
Mutta tätä päivää on enää reilu kaksi tuntia jäljellä, joten ei taida tuo toive toteutua.
Ehkä hyvä niin.

Tänään on ollut mieli maassa.
Itku on herkässä.
Ei ainoastaan tuon muiston takia, vaan muutenkin.

Huomenna on varmasti taas parempi päivä.

Rv 39+1

"Äiti, minä olen vähän pettynyt kun en ole vieläkään isosisko."

Nämä sanat olivat ensimmäiset mitä eilen aamulla kuulin, kun tyttö tuli minua herättämään.
Eli pientä malttamattomuutta taitaa olla tässä perheessä jollakin muullakin kuin vain minulla.

Eilen oli neuvola;

Rv 39+0

Hb 121 (matala minulle kun normaalioloissa hb on yli 150)
RR 112 / 72
paino 67.6 kg (sama kuin viikko sitten)
turvotus -
Sf-mitta 33 cm
syke + 130
liikkeet ++
tarjonta Rt1

Kaikki taas Rimpulalla hyvin.

Oma vointi: väsynyt, voimaton ja väsynyt!

Se energinen olo, mitä vielä viikko (?) sitten hehkutin on nyt kadonnut.
Tilalle on tullut fyysinen voimattomuus ja väsymys.
Yöt nukun hyvin, mutta se uni ei riitä.

Haukotuttaa ja lorvituttaa. Tekisi mieli vain makoilla. Nukkua puoleenpäivään ja siihen lisäksi vielä päiväunet.
Mutta kun on tuo tyttökin. Hän herää aamulla kahdeksalta. Hän ei nuku päiväunia. Hän kaipaa leikkiseuraa, jutteluseuraa, piirtelyseuraa, höpsöttelyseuraa...

Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että tyttö on hirvittävän joustava. Ymmärtää yllätävän hyvin sen, että äiti ei nyt oikein jaksa. Puuhaa paljon itsekseen. Suostuu äidin kanssa leikkimään niitä rauhallisia leikkejä. Antaa äidin käydä aina välillä pötköttelemässä sohvalla.

Olen kuitenkin yrittänyt täyttää meidän päivät erilaisilla puuhilla. Käymme ihmettelemässä torielämää, käymme isoissa leikkipuistoissa joista tytölle löytyy aina leikkiseuraa, näemme ystäviäni ja sukulaisiani, kiertelemme kirpputoreja...
Mitä vain, jotta päivät sujuisivat mutkattomammin ja nopeammin.
Jotta en muistaisi sitä väsymystä ja tyttö olisi tyytyväisempi.

Mutta illat olen sitten aivan puhki.

Tänään olisi Rimpulan hyvä päivä syntyä. Tätä päivää olen lotonnut.
Ei taida veikkaus osua kohdalleen. Mitään tuntemuksia ei ole synnytyksen suuntaan.
Ehkä huomenna!

Kärsimättömyyttä ilmassa

Vannotin itselleni, että en ala kärsimättömäksi tämän loppuraskauden aikana.
En ala, ainakaan ennenkuin laskettuaika on saavutettu.
Lasketunajan jälkeen kärsimättömyys on sallittua.
Ei vielä.

Mutta nyt. Olen kärsimätön.
Odotan niin kovasti, että vauva syntyisi.
Nyt on useampana iltana tullut tuntuvia supistuksia. Ei kipeitä, mutta tuntuvia kuitenkin.
Ne ovat saaneet toivon nousemaan ja tämän kärsimättömyyden aikaiseksi.

Tahtoisin niin jo.

Tahtoisin nähdä pienen poikani ensimmäistä kertaa. Tahtoisin kuulla sen ensimmäisen itkun.
Mietin näyttääkö hän samalta kuin siskonsa vauvana.
Minkä kokoinen hän on.
Tahtoisin saada hänet syliini, nuuskia ja suukottaa häntä loputtomiin.

Olla vain kainalokkain.

Tahdon niin paljon nähdä hänet. Ihanan pienen vauvani.

Tahtoisin, että tämä odotus olisi jo pian ohi.
Että meitä olisi jo neljä.
Tahtoisin sen "uudenlaisen" elämän alkavan ja tämän odotusvaiheen loppuvan.

Ja pian tahtoni toteutuukin. En vain tiedä koska.
Tänään vai kahden viikon päästä.
Hirvittävää kun ei voi tietää, mutta myös niin ihanan jännittävää!

Näin olen kasvanut! ;D

Olisin halunnut tehdä jollain kuvankäsittelyohjelmalla kollaasin, mutta taidot eivät riitä.
Mutta näkeehän sen kasvun näinkin ;)
Ihan hieman on kasvua tapahtunut. Saa nähdä montako kuvaa vielä ehtii ottamaan!

Rv 10

Rv 19

Rv 22
Rv 24

Rv 28

Rv 32

Rv 36

Rv 38

"Minä olen aina toivonut sinua äidikseni"

Me näytämme tunteemme tytölle.
Puhumme paljon kuinka tärkeä ja rakas hän meille on.
Halaamme ja pussaamme.

Siksi olenkin pitänyt ihan normaalina, että myös hän osoittaa tunteensa meille.
Hän kertoo kuinka paljon rakastaa. Tulee lähelle ja halaa ja suukottaa.
Ja sehän on tietysti aivan ihanaa.
Ei ole mitään ihanempaa, kuin se kun oma lapsi kiepsahtaa kaulaan, antaa ison pusun ja kertoo kuinka paljon rakastaa.

Viime aikoina tuo tunteiden osoittaminen on lisääntynyt.
Tyttö kertoo monta kertaa päivässä kuinka paljon rakastaa. Kertoo, kuinka olemme parhaita maailmassa.

Eilen tyttö sanoi minulle ensimmäistä kertaa, että "olen aina toivonut sinua äidikseni!" ja "sinä olet juuri sellainen äiti kun olen aina toivonut"
Miehelle oli sanonut vastaavaa.
Ja tänään on taas toistellut noita lauseita.

En oikein tiedä mitä ajatella näistä viimeisistä lauseista. En oikein tiedä miten reagoida, mitä vastata.
Ei minun lapseni tarvitsisi sanoa minulle tuollaisia asioita.

Onko tytöllä joku tälläinen vaihe? Onko hän nyt oppinut uudella tavalla ilmaisemaan tunteitaan ja siksi jatkuvasti kertoo rakkaudestaan?
Tunteeko hän olevansa laiminlyöty ja hakee meiltä vain hyväksyntää?
Vai onko lähestyvä vauvan syntymä saanut tämän aikaiseksi? Pelkääköhän, että meillä ei enää riitä rakkautta hänelle kun vauva syntyy? Siksikö hän kertoo meille koko ajan rakkaudestaan. Että mekin vielä rakastaisimme häntä?

Vai mietinkö vain liikaa?

Viikko

Viimeisen viikon aikana olemme nauttineet kesästä ja helteistä.

Olemme nähneet ystäviämme, käyneet picnikillä.
Olemme herkutelleet jätskillä, leikkineet leikkipuistoissa.
Olemme kuivattaneet pyykkiä ulkona ja maanneet rannalla.

Viimeisen viikon aikana täytin 30, ja sain tytöltä ihanan herätyksen.
Mies ja tyttö olivat leiponeet minulle kakun ihka ensimmäistä kertaa.

Viimeisen viikon aikana kävimme koko perheen voimin mökkeilemässä.
Vielä uskalsimme matkustaa 300 km matkan mökille.
Nautimme auringosta ja lämmöstä.
Tyttö rakastui "sukeltamiseen".
Pelkäsimme ukkosta ja istuimme sateelta suojassa kakkua syöden.
Ihmettelimme pieniä linnunpoikasia, joita kotiin lähtiessämme tyttö sanoi jo kovasti ikävöivänsä.

Rv 38

Ja taas oli neuvola tasaviikkojen kunniaksi.

Juuri mitään muutosta ei viikon takaiseen ollut.
Sf-mitta oli kasvanut sentillä ollen nyt 32 cm. Painoa oli tullut lisää 400 g, eli reilu 8 kiloa on paino noussut kokonaisuudessaan.
Pissa puhdas, verenpaine hyvä, syke hyvä, liikkeitä paljon, ei turvotuksia...

Yllättävän hyvä vointi on edelleen.
Toki helteet ja tämä loppuraskaus ovat saaneet aikaiseksi sen, että voimat eivät ole ihan entiset.
Useamman kerran päivässä pitää levähtää ja heittäytyä sohvalle hetkeksi pitkäkseen.

Eilen illalla ja tänään on supistellut ahkerammin.
Ei kivuliaasti, mutta jotenkin erilailla kuin aikaisemmin tässä raskaudessa. Nuo supistukset saavat hien otsalle ja jotenkin lievästi tukalan olon aikaiseksi...
Eilen kun noita supistuksia alkoi tulemaan, tuli itselle tosi jännä olo.
Se sellainen innostunut ja malttamaton olo, minkä koin viimeksi silloin kun tytön synnytys käynnistyi.
Taisin eilen tajuta ensimmäistä kertaa, että se synnytys on oikeasti edessä. Ihan oikeasti!
En malttaisi odottaa.
En malttaisi odottaa sitä jännitystä ja kihelmöintiä kun tietää sen olevan menoa. Ja saati sitä kun saa sen pienen vauvan syliin.
Iiik! Ihanaa!

Helteet (ja tämä loppuraskaus yhdessä) ovat saaneet aikaiseksi myös erittäin lyhyen pinnan.
Olen kärsimätön, malttamaton, kiukkuinen, itkuinen.
En siedä yhtään miehen sotkuja. Ne saavat pinnan kiristymään kaikista pahiten.
Tänäkin aamuna pyyhin itkien keittiön pöytää miehen jäjiltä.
Näin jälkikäteen en tiedä itkeäkö vai nauraa, mutta sillä hetkellä miehen jättämät leivänmurut saivat minut ihan täysin romahtamaan.

Tyttö on aivan ihana. Liiankin ihana.
Toki mekin otamme yhteen, niinkuin tänäänkin kun neiti ei suostunut tulemaan ulkoa sisälle, vaan jäi rappukäytävään mököttämään kun meidän piti viedä ulos vain pyykit kuivumaan.
Tai kun kävimme tahtojentaistelun siitä voiko noin 108 cm pitkä tyttö laittaa päälleen 98 cm kokoisen mekon, joka on selvästi aivan liian pieni ja jonka pitkät hihat ylettyvät vain kyynertaipeisiin asti ranteiden sijaan.

Mutta siis tyttö on ihana. Jääräpää, mutta niin rakas.
Puhuu niin kauniisti. Lohduttaa ja kannustaa.
Levittää kätensä niin leveälle kun vain ne saa ja sanoo; "Minä rakastan sinua näin paljon!"
Monta kertaa päivässä sanoo; "Sinä olet äiti kivoin tyttö koko maailmassa" tai että "sinä olet äiti kaunein koko maailmassa".
Olenko oikeasti tuon kaiken ansainnut? Tuon valtavan määrän rakkautta ja kauniita sanoja? Kun minä vain kuitenkin kiukuttelen...

Rv 37

"Sinua en tunne,
vaan hiljaa aavistan
sen täydellisen ihmeen,
sen lahjan valtavan.

Sinua en tunne,
vaan tunnen kuitenkin.
Luot sydämeeni valon
kuin tähti loistavin.

Sinua en tunne,
vaan valtaat maailman,
et arvaa kuinka paljon
sinua odotan."


Rv 37+1

Tänään oli taas neuvola. Siellä kaikki kunnossa.
Sf-mitta oli 31 cm, kuten viime viikollakin.
Rimpula on terveydenhoitajan mukaan siro vauva (katsotaan ;)). Tuosta kommentista Rimpula-herra ei pitänyt vaan alkoi kunnolla terveydenhoitajaa potkimaan.
Painoa oli tullut 300 g/viikko, mitä ihmettelen kun mietin niitä kaikkia juhannusherkkuja!
Ja syke Rimpulalla oli taas se sama 130.

Turvotuksia ei helteistä huolimatta ole.
Ei närästystä, ei ummetusta, ei suonikohjuja, ei suonenvetoja, ei juurikaan liitoskipuja, ei supisteluja, ei pahoinvointia, ei mitään järkyttävää pissalla ravaamista, ei hengästymistä, ei peräpukamia...
Ei oikeastaan mitään. Hyvää oloa vain!

Kummalista ajatella, että tyyppi saattaa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Ihan luvan kanssa.
Jotenkin en ole siihen yhtään valmistautunut.

Nyt on ensimmäisen kerran tullut vasta sellainen kaipuu saada vauva syliin. Ja sekin on vain hetkittäistä. Muuten olen vielä ihan tyytyväinen tähän osaani pallomahana.
Näin tuossa joku yö unta siitä, että Rimpula syntyi.
En varsinaista synnytystä nähnyt, mutta se kun pitelin pientä tuoretta vauvaani sylissäni ensimmäistä kertaa.
Unessa Rimpula oli siro; noin 3 kiloa ja 50 cm.
Ja voi kuinka kaunis.
Tuon unen jälkeisenä päivänä oli vaikeampaa olla tämän mahan kanssa.
Tuntui, että olin jo vauvan saanut. Miksei hän enää ollutkaan sylissäni. Niin todelliselta se uni tuntui.

Lähinnä tämä loppuraskaus on tuonut sellaisen suunnattamon suojelun tarpeen.
Ja se on kohdistunut tuohon esikoiseen.
Kuinka haluaisin häntä vain pitää lähelläni.
Halata, rustistaa, suukottaa ihan loputtomiin.
En koskaan päästä pois läheltäni.
Suojella ikuisesti ja varmistaa, että hän tietää kuinka paljon häntä rakastan.
Ikuisesti ja ihan ehdoitta.

Ja tuo tyttökin takertuu minuun enemmän.
Halaa, suukottaa, kertoo kuinka paljon rakastaa.

Taidamme molemmat aistia sen kuinka lähellä vauvan syntymä on.
Kuinka pian elämämme muuttuu.
Ja iso muutos se tulee varmasti olemaankin.

Nyt elämme vielä kahdestaan jonkinlaisessa symbioosissa.
Vielä hetken.