Minne se vauva katosi?

Se menee.
Se ryömii. Se konttaa.
Se nousee istumaan.
Ja se nousee seisomaan.
Se kiipeää.

Se kaatuu. Se muksahtaa.
Se kolauttaa päänsä.
Jalat luistavat ja se mätkähtää nenälleen maahan.

Se ähisee. Ja se puhisee.
Välillä se itkee.
Mutta koko ajan se menee.
Vaikka väkisin.
Esteitä ei ole, ainoastaan haasteita.

Se menee.
Se puhisee. Se puhaltaa. Se murisee.
Se nauraa.
Se tutkii. Se oppii. Se maistaa.

Aina vaan uudestaan. Kerta toisensa jälkeen.


Ja sitten välillä se roikkuu housunpuntissa ja sanoo "äittä" .
Silloin se tahtoo syliin.

Pitkä lauantai

Tyttö heräsi aamulla väärällä jalalla. Aivan liian aikaisin. Sänky kastuneena.
Suihkun jälkeen tuli lämmittelemään viereeni.
Hetken tyytyväisenä, kunnes leimahti.

Heitteli peittoja ja tyynyjä. Lähti makuuhuoneesta ovet paukkuen. Huusi ja itki.

Hetken "raivosi" ja sitten tuli muina miehinä aamupalalle.
Oli suuttunut isille, koska olisi halunnut lämmittelemään äidin peiton alle eikä isi laittanut häntä äidin peiton alle vaan omansa. Eikä äidin peitto edes ollut vapaa koska äiti oli sen peiton alla. Olisi vaan halunnut lämmittelemään äidin peiton alle. Ja siksi suututti.

Tyttö päätti eilen että menee tänään mummin luo kylään.
Sovittiin, että soitetaan mummille aamulla ja kysytään olisiko hänellä aikaa pienelle vierailijalle.
Lepyttyään, tyttö kysyi ensimmäisenä; "joko soitetaan mummille?"
Kello oli seitsemän.

Leivoimme mustikkapiirakkaa.
Tänään sainkin sen jo niin tottuneen taikinansekoittajan lisäksi vielä pienemmän apukokin.
Pienempi tosin keskittyi syöttötuolista käsin tyhjentämään keittiön kaappia. Tutki ja maistoi huolellisesti jokaisen kauhan, vispilän ja lastan ennen lattialla heittämistä.

Ulkona olimme vain kauppareissun ajan.
Itseäni tuo vesisade ja loskakeli vain harmitti, eikä ajatus puistossa värjöttelystä oikein innostanut.
Tyttö sen sijaan nautti sateesta. Hyppi vesilätäköissä. Juoksenteli ja nauroi. Kertoi monta kertaa kuinka rakastaa sadetta.

Päivä meni odotellessa.
Mummin puhelin oli pitkälle iltapäivään suljettuna ja tyttö oli kärsimätön. Koko ajan oli tylsää, mitään ei oikein voinut aloittaa. Odotti vain mummin soittoa.
Makoilimme sohvalla ja pelasimme arvuuttelupeliä.

Viiden aikoihin mummi lopulta tuli ja innokas neiti pääsi kyläilemään.

Poika kiipeili koko päivän ja joka paikkaan.
Hiki päässä ja kovan ähinän kanssa.
Äihinää, ähinää ja itkua.
Poika saa itsensä hyvinkin nopeasti sellaisiin paikkoihin mistä ei sitten omin avuin pääse pois.
Koko ajan saa valvoa ja olla pelastamassa.

Vielä vajaa viikko sitten ei kunnolla edes istunut lattialla ilman tukea.
Nyt nousee itse istumaan. Ja seisomaan.
Hirvittävän nopeasti ne taidot sitten tulevat.

Illan vietimme pojan kanssa kahdestaan.
Makoilimme olohuoneen lattialla tyynykasan päällä. Poika kiipeili päälleni ja ylitseni. Puraisi aina mennessään.
Kerran puri niin että vesi valui silmistäni. Toruin poikaa ja pojan alahuuli alkoi väpättää. Itki loukkaantuneena. Niin raukkana. Ja minä pyytelin anteeksi ja suukottelin.

Poika nukahti ihanan helposti. Possunsa saparoa nypeltäen.

Tyttö tuli myöhään kotiin ja suuttui vielä kun suunniteltu elokuvailta oli siirrettävä aamuun.
Leppyi kuitenkin samantien ja nukahti taas kultaisia tossujaan ihaillen.

Tänään

Kevät tekee tuloaan.

Mies on töissä pitkiä päiviä. Tai päiviä ja öitä. Käy kotona vain nukkumassa.
Mutta onneksi tämä on vain väliaikaista.

Kuukauden päästä loppuu äitiysloma.
Kotiäitiys sentään jatkuu. Ainakin vielä puolitoista vuotta. Se on päätetty ja lyöty työnantajan kanssa lukkoon.
Ihanaa. Nyt ei ajatus töihinpaluusta ahdista yhtään. Kun siihen on vielä kerran aikaa.


Tyttö totesi yhtenä päivänä että hänestä tulee isona koripalloilija ja pojasta tutkimusmatkailija.
Poika viihtyy hyvin toihuillen. Kiertelee ympäriinsä. Tutkii kaiken mitä matkalle osuu. Noukkii näppärästi pienimmätkin tavarat ja muruset lattialta ja kaikki menee tietysti suuhun.
Ja kun pojalta joutuu ottamaan kädestä jotain pois, poika suuttuu. Ja antaa sen kuulua.

Poika painaa kasvonsa lattiaan ja kurkistelee sohvan, nojatuolin ja sänkyjen alle. Etsii aarteita. Niitä kiellettyjä tavaroita mitä ei normaalisti käsiinsä saa. Mutta mitkä meiltä on joutunut sohvan tai sänkyjen alle. Pieniä ihania asioita, jotka ovat piilossa meidän isompien ihmisten silmiltä. Niitä hän etsii ja löytäessään kaivaa ja kurottelee ne väkisin esiin.

Kiipeilee.
Eilen kuului huutoa tytön huoneesta. Poika oli kiivennyt ison lelukorin päälle, eikä päässyt pois. Makasi mahallaan korin päällä, kädet ja jalat ilmassa. Ei päässyt pois koska yksikään raaja ei ylettynyt maahan. Jalat ja kädet vain sätkivät ilmassa.
Hetken päästä sama huuto kuului kun oli kylpyhuoneessa kivunnut vääripäin olevan ammeen päälle.


Tänään kävimme kaupungissa äitini ja siskoni kanssa.
Poika kulki suurimman osan ajasta mummunsa sylissä kun ei rattaissa jostain syystä viihtynyt.
Katseli ympärilleen innoissaan. Taivutteli itseään sylissä joka suuntaan. Pää roikkui milloin minnekin päin. Kaikki oli nähtävä, mitään ei voinut ohittaa. Siskoni sanoin; "pieni apinavauva".
Ja osoitteli sormellaan. Kaikkea näkemäänsä. Mistä lie sellaisenkin jo oppinut.

Taistelin imettämisen kanssa.
Kuinka ihanaa oli silloin joskus, kun poika söi milloin vain ja missä vain.
Nyt se on yksi imaisu ja irti päästäminen. Toinen imaisu ja taas irti. Maito valuu ja suihkuaa ympäriinsä.
Poika haluaa syödä mutta ei malta. Ja sitten menee hermo.
Pitäisi jättää varmaan jättää imettämiset ihan vain kotioloihin...


Mummu osti tytölle uudet kerhotossut. Kultaiset!
Niistä tyttö haaveili jo aiemminkin, mutta silloin ne jäivät vielä kauppaan.
Kun tyttö ihasteli tossuja kaupassa, siskoni kannusti vieressä. Oli kuulema halunnut itsekin lapsena kultaiset kerhotossut mutta äitimme ei ollut niitä ostanut.
Varmasti minäkin olin halunnut. Kun kerran siskonikin.

Illan tyttö kulki tossut jalassaan. Kävi katselemassa itseään peilistä monta kertaa. Oi kuinka ihanat!
Ihailulle ei tullut loppua. Lopulta nukahti tossut jalassaan.

Toisinaan hämmästelen miksi pienet tytöt tykkäävät kaikesta niin kimaltavasta. Kultaisesta, hopeisesta. Kaikesta mikä kiiltää ja kimmeltää. Kaikesta missä on paljon rimpsua ja röyhelöä.
Mutta sitten muistan että olen joskus ollut sellainen pieni tyttö itsekin.


Tänään istuimme tytön kanssa sohvalla kainalokkain.
Juttelimme pitkään.
Nojauduin taaksepäin, jotta näin tytön paremmin.Kuuntelin hänen ihania tarinoitaan. Sitä pienen tytön ääntä.
Niitä ihastuttavia pienen tytön ajatuksia, haaveita, iloja, toiveita.
Miten pieni tuo tyttö vielä onkaan.Koin pistoksen sydämessäni, sillä toisinaan unohdan sen.
Unohdan iän ja odotan liikaa.
Hävettää ja harmittaa.

Hiihtolomalla

Olemme viettäneet rauhallista aamuja.
Kerho on tauolla tämän viikon, eikä aamusin ole kiire minnekään.
Mukavaa.

Tyttö leikkii huoneessaan ja kuuntelee samalla satua Nalle Puhista. Kuunteli sen eilen ainakin kymmennen kertaa. Nyt osaa sen ulkoa.
On hauskan kuuloinen kun "lukee" sadun samaan tahtiin levyn kanssa. Kaikki menee ihan oikein. Kaikki sanat muistaa.

Kun tyttö oli pienempi, mies testaili tytön muistia. Luki kirjastonkirjoja ja jätti niistä aina joitain sanoja lukematta. Tyttö sitten täydensi lauseet. Muisti kaikki sanat, vaikka oli kuullut sadun vain pari kertaa aiemmin. Oli silloin varmaan reilu kaksi vuotias. Ehkä lähempänä kolmea.

Kävimme eilen pitkästä aikaa kirjastossa. Luimme kirjoja sängyllä pötkötellen. Poika meidän välissämme. Touhuili leluillaan, mutta kuunteli samalla. Aivan kuin jo ymmärtäisi.

Poika nukkuu parvekkeella. Jouduin lykkimään vaunuja lähemmäs puoli tuntia, kun normaalisti uni tulee melkein saman tien.
Kaksi viimeistä yötä ovat olleet ihan mahdottomia. Juuri kun uskoin öiden vähän parantuneen.
Viime yönäkin parahteli itkuun vähän väliä. Välillä vartinkin välein. Mistä voi johtua? En jaksa uskoa allergiaankaan kun ei mitään muita oireita ole. Ja päivisin on niin hyväntuulinen ja hyvinvoiva.
Surkuttelin eilen miehelle sitä, kuinka aina vaan otan pojan rinnalle. Kun en jaksa muutakaan. Saan sitten myöhemmin syyttää vain itseäni kun poika roikkuu vielä viisivuotiaanakin tississä kiinni. Ja yöheräilyt senkun jatkuvat kun on tähän tottunut.
Mies totesi että "pojat nyt tarvitsevat paljon tissiä. Ei tule sitten rikollista." Ihan toivottavaa tietysti. Noin niinkun muutenkin poliisin pojalta.

Tyttö käveli viimeyönä unissaan. Ei ole sellaista ennen tehnyt.
Olin vielä olohuoneessa kutomassa kun tyttö ilmestyi viereeni sohvalle. Tytön yöpaita oli märkä. Yritin kysyä tytöltä siitä, mutta tyttöön ei saanut normaalia kontaktia. Otin tytön syliini ja lähdin selvittämään mistä märkä yöpaita johtui.
Keittiöstä, pojan syöttötuolin vierestä, löytyi sitten pissalätäkkö. Tyttö oli käynyt pissalla keittiössä!
Ei herännyt edes yöpuvun vaihtoon. Aamulla ei muistanut mitään.


Tänään pääsen taas onneksi urheilemaan. Lyömään säkkiä ja hikoilemaan.

Vielä kuva meidän alkuviikon askarteluista.
Onneksi askartelevat paljon kerhossa. Tuo puuha ei jotenkin käy minulta luonnollisesti.

Sateenkaarilinna

prinsessa (tyttö teki toki myös kuningattaren ja kuninkaan)

Nukkumista ja kukkumista

Olin neulomassa olohuoneessa.
Mies ilmeistyi ovensuuhun unisen pojan kanssa. Pojan tukka oli nukkumisesta pörrössä. Silmät punaiset. Hieroi silmiään ja näytti oikein surkealta.
Itkuihin ei nyt auttanut sylittelyt. Tarvittiin jotain muuta.

Olen miettynyt tassuhoitoa. Lukenut siitä.
Mutta kuinka sen saisin tehoamaan poikaan joka vain raivostuu entisestään silittelystä, taputtelusta, hellästä kiinni pitämisestä.
Vaatisi ainakin paljon pitkää pinnaa. Ja mahdollisuuden nukkua päivisinkin.
Ehkä se ei kuitenkaan ihan vielä tunnu ajankohtaiselta...
Vaikka kyllä tuo heräilee luvattoman usein öisin.
Alkuyöstä parahtelee monesti itkuun. Toisinaan huutaa suoraa huutoa. Kuin olisi kauhuissaan.
Mietin onko kipuja? Vai näkeekö pahaa unta?
Onko uni levotonta koska on päivän touhunnut niin täysillä. Eikö pieni voi rauhoittua edes yöksi.
Heräilee läpi yön. Ja syö monta kertaa.
En pysy laskuissa perässä. En edes jaksa laskea.
Varmasti ei joka kerta nälkäänsä herää. Mutta uskon, että tarvitsee kyllä syömistä vielä öisinkin. Päivisin kun syömiset ovat vielä niin vähäisiä.
Mutta rinnalle pojan saan rauhoittumaan. Helpoiten hiljaiseksi.
Kun ei yölläkään herää, toisin kuin siskonsa aikoinaan, pienesti ähistelmään. Vaan huutaa ihan kunnolla ja kovaa. Niin on aina tehnyt.
On vain helpointa ottaa viereen ja syöttää. Mukavinta kaikille.
Vieressä en poikaa enää oikein uskalla nukuttaa. En sen yhden yön jälkeen jolloin poika putosi sängystä. Putoamisen jälkeen olen monesti pelästynyt pojan itkua. Olen ampaissut ylös sängystä ja etsinyt poikaa lattialta.
Yhtenä vaihtoehtona olisi kanniskella huutava poika uneen. Pimeässä ja väsyneenä.
Sylissä kantelemalla kun pojan saattaa saada rauhoittumaan.
Mutta siihen ei ole voimia. Enkä tiedä olisiko se edes sen parempi vaihtoehto kuin rinnalle nukuttaminen...


Muutama viikko sitten olin vielä aivan toivoton. Nyt jaksan jotenkin paljon paremmin.
Ehkä poika on heräillyt vähän harvemmin. Tai sitten pilkahdus tulevasta keväästä on tehnyt ihmeitä.
En tiedä kun en tosiaan laske.
Mutta nyt menemme vielä näin. Mietin sitä tassuttelua edelleen.
Luen lisää. Perehdyn. Kerään voimia ja tarkastelen miehen työvuoroja. Odotan sopivia vapaita. Ellei sitten, siihen mennessä, poika ole itse oppinut nukkumaan paremmin.


Isompi onneksi nukkuu hyvin.
Tänään tosin pelotti nukkumaan mennessä.
Ensin joku vilahti huoneessa. Sitten pelottivat suolakurkuiksi muuttuvat ihmiset.
Kerhokaverit ovat kertoneet näkymättömästä nipistelevästä peikosta. Siihen tyttö uskoo ja se pelottaa. Ei usko meitä aikuisia. Kavereiden sanat painavat enemmän.

Nukahti kuitenkin nopeasti.
Ja nyt nukkuu omassa sängyssään.
Näyttää jotenkin niin isolta tytöltä uusissa flanellisissa yöhuosuissaan.
Siellä peittojen ja lelujen seassa. Omassa pienessä pesässään.