Herään aamulla hyväntuuliseen höpötykseen. Pieni mies on vieressäni ja katsoo minuun onnelinen ilme kasvoillaan. Viimeinkin äiti on herännyt.
Juttelee ja naureskelee.
Pian makuuhuoneeseen kömpiin takkutukkainen tyttö. Iloinen hymy kasvoillaan.
Hyppää sänkyyn meidän viereemme. Halaa sekä minut että pojan.
Ja alkaa höpöttämään. Puhuu ja puhuu.
Lähdemme keittiöön aamupalalle.
Molemmat lapset jatkavat edelleen omaa höpötystään.
Välillä juttelevat toisilleen, välillä itsekseen. Mutta suurimmaksi osaksi minulle.
Murisen välillä jotain vastaukseksi ja yritän lukea aamulehteä.
Ihmettelen kuinka ne voivat olla aamusta noin hyvällä tuulella. Ja puheliaita!
Kun saan viimein kahvit juotua, herään minäkin.
Ja sitähän nuo heti herättyään hyväntuuliset lapset ovatkin jo odottaneet.
Ukosta on tullut ihan hirmuinen höpöttelijä. Puhuu, pärisee, kujertelee ihan koko ajan. Puhe on tosi vivahteikasta. Kunnon jokeltelua. Se on nyt ihan erilaista kun se aikaisempi "höö, höö"-juttelu.
Ukko on löytänyt jonkinmoisen rytmin.
Normaalisti nukkuu kolmet päiväunet. Niistä yleensä kahdet ulkona ja viimeiset lyhyemmät unet sisällä.
Yöt nukkuu noin klo: 19-7 ja herää öisin x monta.
Ulkona nukkuu pitkiä päiväunia, sisällä aina lyhyempiä pätkiä. Tässäkin mielessä on aivan erilainen kuin siskonsa. Pipa kun ei osannut ensimmäisen kuukauden jälkeen juuri vaunuissa nukkua. Tyttö nukkui jo pienestä pitäen rennosti, kaikki raajat erisuuntiin osoittaen ja sehän ei vaunuissa, pienessä tilassa, kaikissa toppauksissa onnistunut!
Yöt menevät tosi vaihdellen. Tällä hetkellä melko levottomasti.
Ukko heräilee tunnin-kahden välein. Kai, en ole varma, en pysy laskuissa mukana.
Heräilee milloin mihinkin, ei todellakaan aina nälkäänsä, mutta useimmiten tuon tissillä tainnutan takaisin uneen. Se on helpointa. En yöllä väsyneenä muutakaan jaksa.
Viime yönä heräsi ainakin kahdesti ihan vain juttelemaan. Hyväntuulisena höpötteli vieressä. Itse en tuolloin kahdelta ja viideltä ollut ihan yhtä seurallinen ja jouduin tuolloinkin salaisen aseeni kaivamaan esille. Ja pienen sillä takaisin uneen tainnuttamaan.
Pieni mies on oppinut kääntymään selältä mahalleen. Ja sitähän on tietysti tehtävä AIVAN koko ajan.
Se on hauskaa aikansa, mutta eihän pieni ihminen vielä jaksa hirvittävän pitkiä aikoja mahallaan olla. Mutta sinne on silti mentävä.
Pakko kääntyä. Koska vaan ja missä vaan. Aina.
Ja mahalle päästyään alkaa kiukuttaa, koska sillä tavalla ei jaksaisi enää monen kerran jälkeen olla. Lopulta meno on sitä, että kiukutellen käännytään mahalle ja kiukutellen ollaan mahallaan. Ja kun käännään pojan selälleen, niin sekin kiukuttaa. Ja taas on kiukun kanssa käännyttäävä takaisin mahalleen.
Ja jos on jo oikein väsynyt eikä kaikista pinnistelyistä huolimatta pääse sinne mahalle, niin se vasta kiukuttaakin.
Huvittavinta on kuitenkin se, että kun poikaa syötän makuullani, niin silloinkin on kesken syömisen yritettävä kääntyä. Ja voi tissiparkaa, jota samalla retuutetaan ja riepotellaan, koska eihän siitä tissistä voi irti päästä. Ei, vaikka mahalleen pitäisi päästä.
Pieni mies on erittäin kiinni tississä. Ja tissi minussa, joten olemme pojan kanssa kovin kiinni toisissamme.
Toki siis haluankin olla vielä kiinni pojassa. Onhan hän vielä niin pieni.
Mutta toisinaan, varsinkin niinä rankkoina päivinä kun Ukko on normaalia kiukkuisempi ja kun Pipalla on isommat draamat menossa, olisi ihana jättää lapset isänsä kanssa ja häipyä johonkin tuulettumaan. Kunnolla.
Tai käydä jossain ihan kahdestaan Pipan kanssa. Ajan kanssa, ettei tarvitsisi miettiä koska tuolla kotiin jääneellä pienellä on nälkä. Pitääkö jo lähteä.
Eikä laatuaika miehenkään kanssa varmaan pahaa tekisi.
Mutta Ukko ei juo pullosta (kuten ei Pipakaan aikoinaan).
En halunnut ensimmäisten viikkojen aikana tarjota pulloa ettei imetys kärsi, ja nyt tuo ei sen päälle enää ymmärrä.
Yrityksiä on ollut. Viimeksi viime viikolla kun oltiin tytön kanssa teatterissa katsomassa Lumikkia. Mies tarjosi maitoa pullosta, siinä onnistumatta. Sitten hörppyytti maitoa nokkamukista ja lopulta lusikoi sitä maitoa suuhun lusikalla. Pieni mies oli tästä kaikesta puuhasta hieman hämillään. Onneksi esitys oli lyhyt, eikä kotona odottanut hirmuisen kiukkuinen Ukko. Lähinnä vaan hämmentynyt.
Toki sitä pulloa voisi vielä yrittää ja varmasti yritetänkin, mutta luulen ettei siinä onnistuta. Kun yrittäminen ei kuitenkaan ole mitenkään säännöllistä.
Pipalle aloin aikoinaan juotella vettä nokkamukista viiden kuukauden iässä. Joten viimeistään siinä vaiheessa aloitetaan ne harjoittelut tämänkin kanssa.
Ja viimeistään parin kuukauden kuluttua aloitetaan soseet. Joten silloin pojan jättäminen muiden hoitoon on taas helpompaa.
Ehkä nyt vielä tyydyn niihin lyhyisin omiin hetkiin ja käytän ne lenkkipolulla...
