Rakkaista pienimmäinen

Eilen illalla mies lähti viemään Pipaa balettiin.
Jäin kotiin pojan kanssa.

Makoilimme kainalokkain sängyllä.
Juttelimme.
Halailimme.
Minä nuuhkin ja lepertelin. Suukotin ja rutistin.
Pieni mies jutteli ja naureskeli. Söi sormiaan ja maiskutteli.
Olimme siinä pitkään. Ihan rauhassa.

Siinä oli niin hyvä olla. Meillä molemmilla.

Laitoin pienen sänkyyn unta hakemaan.
Tuo katsoi niin luottavaisesti minuun kuin sanoen;
"Äiti pitää minusta huolta. Suojelee ja rakastaa. Tiedän sen."
Nauroi ja jutteli.
Kun näki minun tekevän lähtöä, alahuuli meni mutrulle ja äänestä tuli pieni ja heikko.
Palasin takaisin ja vielä suukottelin hetken.
Silitin pehmoista tukkaa ja juttelin. Nuuhkin vauvan tuoksua, otin sitä mukaani.
Lähdin ja pieni jäi hyväntuulisena leluilleen juttelemaan.
Ihana, ihana pieni mies.

Sydämessäni jotain liikahti. Suuresti.

Kuinka rakas tuo pikkuinen on.
Aivan mahdottoman.

Jotenkin hän on ihan hetkessä kasvanut. Niin paljon isommaksi.
Viisaammaksi. Taitavaksi.
Ihanan valloittavaksi persoonaksi.

Melkein huomaamatta.

Tunsin surua ja haikeutta.
Kuinka nopeasti aika kuluu.
Kuinka harvoin ehdin pysähtyä. Ja vain olla.
Ihan vain kahdestaan. Pienen miehen kanssa.

Kuinka paljon esikoiseen pystyi keskittymään. Huomioimaan, hellimään.
Joka hetki.
Tämä toinen tulee niin monesti vain mukana.
Siinä sivussa.
Sitä suren. Useasti.