Rv 38

Ja taas oli neuvola tasaviikkojen kunniaksi.

Juuri mitään muutosta ei viikon takaiseen ollut.
Sf-mitta oli kasvanut sentillä ollen nyt 32 cm. Painoa oli tullut lisää 400 g, eli reilu 8 kiloa on paino noussut kokonaisuudessaan.
Pissa puhdas, verenpaine hyvä, syke hyvä, liikkeitä paljon, ei turvotuksia...

Yllättävän hyvä vointi on edelleen.
Toki helteet ja tämä loppuraskaus ovat saaneet aikaiseksi sen, että voimat eivät ole ihan entiset.
Useamman kerran päivässä pitää levähtää ja heittäytyä sohvalle hetkeksi pitkäkseen.

Eilen illalla ja tänään on supistellut ahkerammin.
Ei kivuliaasti, mutta jotenkin erilailla kuin aikaisemmin tässä raskaudessa. Nuo supistukset saavat hien otsalle ja jotenkin lievästi tukalan olon aikaiseksi...
Eilen kun noita supistuksia alkoi tulemaan, tuli itselle tosi jännä olo.
Se sellainen innostunut ja malttamaton olo, minkä koin viimeksi silloin kun tytön synnytys käynnistyi.
Taisin eilen tajuta ensimmäistä kertaa, että se synnytys on oikeasti edessä. Ihan oikeasti!
En malttaisi odottaa.
En malttaisi odottaa sitä jännitystä ja kihelmöintiä kun tietää sen olevan menoa. Ja saati sitä kun saa sen pienen vauvan syliin.
Iiik! Ihanaa!

Helteet (ja tämä loppuraskaus yhdessä) ovat saaneet aikaiseksi myös erittäin lyhyen pinnan.
Olen kärsimätön, malttamaton, kiukkuinen, itkuinen.
En siedä yhtään miehen sotkuja. Ne saavat pinnan kiristymään kaikista pahiten.
Tänäkin aamuna pyyhin itkien keittiön pöytää miehen jäjiltä.
Näin jälkikäteen en tiedä itkeäkö vai nauraa, mutta sillä hetkellä miehen jättämät leivänmurut saivat minut ihan täysin romahtamaan.

Tyttö on aivan ihana. Liiankin ihana.
Toki mekin otamme yhteen, niinkuin tänäänkin kun neiti ei suostunut tulemaan ulkoa sisälle, vaan jäi rappukäytävään mököttämään kun meidän piti viedä ulos vain pyykit kuivumaan.
Tai kun kävimme tahtojentaistelun siitä voiko noin 108 cm pitkä tyttö laittaa päälleen 98 cm kokoisen mekon, joka on selvästi aivan liian pieni ja jonka pitkät hihat ylettyvät vain kyynertaipeisiin asti ranteiden sijaan.

Mutta siis tyttö on ihana. Jääräpää, mutta niin rakas.
Puhuu niin kauniisti. Lohduttaa ja kannustaa.
Levittää kätensä niin leveälle kun vain ne saa ja sanoo; "Minä rakastan sinua näin paljon!"
Monta kertaa päivässä sanoo; "Sinä olet äiti kivoin tyttö koko maailmassa" tai että "sinä olet äiti kaunein koko maailmassa".
Olenko oikeasti tuon kaiken ansainnut? Tuon valtavan määrän rakkautta ja kauniita sanoja? Kun minä vain kuitenkin kiukuttelen...