Uudenlainen arki

Lauantai 11.7.2009 klo: 22.18

Ihmeellinen pieni mies tuli meidän elämäämme. Teki minusta äidin toista kertaa ja miehestä isän toista kertaa. Pienestä Pipasta teki isosiskon.

Muutti elämämme ja nyt yritämme siihen uuteen elämään sopeutua.

Ensimmäiset päivät nelihenkisenä perheenä ovat olleet melko kaoottiset.

Ukko viihtyy tissillä erittäin hyvin. Vähän liiankin hyvin. Tuntuu ettei aika riitä muuhunkuin imettämiseen, röyhtäyttämiseen ja vaipanvaihtoon.

Ukko nukkuisi tissi suussaan jos saisi valita. Hän osaa imeä rinnasta, mutta välillä intoutuu myös pureskelmaan äidin tissiä. Ja rinnathan ovat sen seuraksena todella kipeät.

Yöt ovat olleet yhtä valvomista. Tänään Ukko on nukkunut päivällä jopa kaksi kolmen tunnin pätkää, mutta yöt ovat tähän asti menneet tankatessa. Öisin uni ei ole pienelle miehelle maistunut edes kahden tunnin pätkän vertaa.

Ukolla on myös erittäin kova tempperamentti. Tuohon tempperamenttiin kun on vielä yhdistetty erittäin kova ääni, ovat meillä pyllynpesut ja muut tylsät toimenpiteet melko äänekästä puuhaa.

Uutta arkea ei ole helpottanut se, että Pipa sairastui sunnuntaina ja on edelleen kipeänä. Kuume nousee iltaisin lähemmäs neljääkymmentä ja neiti on tietysti silloin kovin kipeä. Ruoka ei ole maistunut moneen päivään, Juomat sentään onneksi maistuvat.

Pipa on ottanut tosi hyvin vauvan vastaan. Kertoo monesti kuinka söpö vauva on ja kuinka on iloinen että vauva on syntynyt.

Sairaalasta pääsymme (minun ja Ukon) jälkeisenä päivänä Pipa oli todella kipeä ja väsynyt. Silloin ei äidillä juuri aikaa neidille riittänyt. Tuolloin Pipa ei enää pitänytkään vauvasta. Vauva oli tyhmä ja äiti oli tyhmä. Äiti ei saanut tehdä mitään, ei edes koskea Pipaan. Pipa sanoi ettei enää rakasta äitiä. Tai että ehkä rakastaa ihan vähän, mutta ei paljon niin kuin ennen.
Tuolloin taas juttelimme pitkään ja kerroimme, että kaikki tuneet ovat sallittuja. Ei aina tarvitse vauvasta pitää. Ja vaikka Pipa ei enää äitiä rakastaisikaan, niin siitä huolimatta äiti rakastaa Pipaa aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Aina.


Tuon jälkeen on sujunut taas paremmin. Pipa on kiinnostunut vauvasta. Silittelee ja pusuttelee. Juttelee vauvalle. On ollut oikeastaan ihan normaali oma itsensä. Mutta seuraavat viikot varmaan kertovat paljon enemmän kuin tämä. Kun uutuudenviehätys on hävinnyt ja mieskin on töissä. Kun ollaan kolmistaan kotona. Minä, Pipa ja vauva.


Itse olen jaksanut yllättävän hyvin olemattomilla yöunilla. Mies on onneksi kotona ja on hoitanut aika pitkälti siivoilut ja ruuanlaitot.

Itse olen yrittänyt kaiken vauvan syötöiltä liikenevän ajan pyhittää Pipalle. Silloin leikimme ja teemme mitä tyttö haluaa. Näistä hetkistä neiti selvästi nauttiikin. Niinkuin äitikin.

Kovasti surettaa, että aikaa Pipalle on kuitenkin tällä hetkellä niin vähän. Vauva vie nyt niin paljon aikaani.

Pelottaa ensi viikko, kun mies menee takaisin töihin. Millä saan kaiken täällä kotona hoidettua ja arjen rullaamaan. Kun nytkään ei aika tunnu riittävän mihinkään.

Eniten pelottaa kuitenkin miten vähälle huomiolle Pipa jää. Kun haluaisin ehtiä niin paljon enemmän. Haluaisin olla läsnä. Leikkiä ja touhuta niinkuin ennen. Antaa kaiken sen huomion mitä ennenkin. Mutta eihän se onnistu kun on tuo toinenkin ihana huomioitavana. Jotenkin syyllisyys on ihan hirvittävä ja huoli tuosta tytöstä...


Tämän arjen kaoottisuuden keskellä, olen kuitenkin erittäin onnellinen. Minulla on kaksi maailman ihaninta lasta ja erittäin ihana mies. Mitä muuta voisin enää toivoa?