Rv 32

Rv 32

(Tai oikeastaan varastan ihan vähän, sillä huomenna on vasta tasan 32.)

Raskaus etenee kaikin puolin leppoisasti.
Tuntuu, että ne raskausvaivat mitä oli aiemmin, ovat nyt hävinneet johonkin.
Se tosin saattaa johtua tästä rauhallisemmasta elämästä mitä tällä hetkellä vietän.
Työnteko on jäänyt. Enää ei tavitse herätä viideltä lähteäkseen aamuvuoroon. Enää ei tarvitse tehdä kahdeksan päivän työputkia. Enää ei tarvitse olla kahdeksaa tuntia putkeen jalkojensa päällä ja juosta paikasta toiseen, ilman ruokatunteja. Enää ei tarvitse mennä aamulla töihin muutaman tunnin yöunien jälkeen; iltavuoron ja aamuvuoron välinen nukkuma-aika kun jäi aina väistämättä muutamaan tuntiin.
Yöllä ei tarvitse valvoa töissä. 16 tuntiset työvuorot ovat nyt historiaa.

Näin kun asiaa ajatelee, onko mikään ihme että vaivat ovat kadonneet?

Ei ole liitoskipuja, ei selkäkipuja, ei supisteluita.
Uusia vaivojakaan ei ole tullut.

Ainoana hidastavana tekijänä on kamala väsymys.
Se ei johdu raudanpuutteesta, vaikka olenkin kyllä miettinyt aloittaa lisäraudan nauttimisen ihan varmuudeksi.
Väsymys johtuu lukuisista heräämisistä yön aikana.
En herää pissahätään, en herää supistuksiin, en herää vauvan liikkeisiin, en huonoon asentoon.
En tiedä miksi heräilen.

Johtuuko heräileminen siitä, että kroppa valmistaa minua tulevaan.
Siihen, että parin kuukauden päästä ei öisin juuri nukuta.

Tämän raskauden aikana en ole juuri pelännyt tulevaa. (Tai siis olen pelännyt tätä raskautta, sitä jatkuuko se, onko vauvalla kaikki hyvin, syntyykö vauva ennen aikojaan... Mutta en ole pelännyt sitä aikaa kun vauva on syntynyt)
Kertaakaan ei ole tullut sellaista oloa, että mihin sitä on oikein ryhdytty.
Toisen lapsen saaminen ei varmaankaan ole yhtä elämää mullistava kokemus kuin ensimmäisen.
Koska nyt elämä on jo tasaantunut "rauhalliseksi perhe-elämäksi". Baareilut on jääneet jo ajat sitten hyvin harvinaiseksi. Elämää eletään lapsen ehdoilla, omat menot suunnitellaan lapsen ja puolison aikatauluihin sovittaen.
Suuret mullistukset ovat jo tapahtuneet ensimmäisen lapsen myötä.

Koin kesällä keskenmenon. Tuon pari kuukautta kestäneen raskauden aikana ehdin jo miettiä ja pelätä tulevaa.
Kävin silloin jo läpi ne tunteet.
Lähinnä sen, miten uusi vauva vaikuttaa tuohon tyttöön. Miten se vaikuttaa meidän väleihimme. Miten paljon pelotti se ajatus, että tyttö tuntisi itsensä vauvan myötä vähemmän tärkeäksi ja vähemmän rakastetuksi kuin ennen.

Tuon keskenmenon myötä saimme (halusimme sitä tai emme) lisää aikaa totutella uuteen tilanteeseen.
Koko perhe, sillä tytölle oli jo ehditty tulevasta vauvasta kertoa ennen keskenmenoa.

Ja taas toisaalta, vasta viime viikkoina olen todella alkanut uskomaan ja luottamaan siihen että kaikki menee tässä raskaudessa hyvin. Siihen, että meillä on heinäkuussa toinen lapsi. Pieni vauva sylissä.
Vasta hetki sitten se kamala menettämisen pelko on alkanut väistymään.

Nyt me olemme jo vuoden odottaneet vauvaa.
Nyt olemme jo keskittyneet odottamaan. Malttamattomina. Innoissamme.
Minä ainakin vaaleanpunaisten lasien läpi.

Tämän väsymyksen ja yöheräilyjen myötä on yksi pelko tulevasta hiipinyt kuitenkin mieleeni;
Mitä jos se vauva ei oikeasti nuku öisin?
En tarkoita yösyömisiä, niitähän nyt kuuluukin olla.
Mutta mitä jos vauva ei nukukaan syömisten välillä?
Tyttö kuitenkin herää aamulla kun herää. Tyttö on vauvan synnyttyä jo lähemmäs neljä, eikä silloin välttämättä nuku enää päiväunia. En voi itse elää vauvan rytmin mukaan, koska on tuo neitokainenkin hoidettavana.
Tiedän kuinka huonosti nykyään siedän väsymystä.
Se pelottaa...

Mutta ei auta kuin toivoa, että vauva nukkuisi yöllä.
Ja meidän vauva-arki olisi yhtä ruusunpunaista kuin mitä olen sen tähän asti kuvitellut.
Laitanpa siis lasit silmille ja odotan innolla heinäkuuta.