Poika nukkuu sängyssä.
Haluaisin mennä viereen nukkumaan, mutta tiedän että poika herää kuitenkin ihan pian.
Silmäluomet painavat enkä jaksaisi pitää niitä auki.
Mutta tiedän, että päivästä tulee vielä vaikeampi jos ehdin nukahtaa vain ihan hetkeksi.
Pitäisi saada nukkua kunnolla. Vaikka pari tuntia.
Tyttö on kerhossa.
Alkoi aamulla kiukutella hampaidenpesusta.
Heitin hammasharjan tahnoineen lavuaariin ja lähdin ovet paukkuen vessasta pois.
En siedä kiukuttelua yhtään. En yhtään. Olen aivan liian väsynyt.
Myöhemmin istuttiin tytön kanssa eteisen laittialla sylikkäin.
Pitkään. Keinutin tyttöä sylissäni. Silitin, suukotin ja pyysin anteeksi.
"Ei se haittaa" sanoi tyttö.
Voi kun se olisikin niin.
Olen väsynyt.
Seitsemän kuukauden valvomiset tekevät tehtävänsä.
Viimeinen kuukausi on ollut taas tunnin välein heräilyä.
Kyllä minä jaksaisin tämän väsymyksen.
Sen humalaisen olotilan. Sen etten jälkeenpäin muista mitä olen kenellekin puhunut.
Pahoinvoinnin.
Tämän väsyneen ulkonäköni; likaisen tukkani ja mustat silmänaluseni.
Mutta tämä ärtyneisyys. Kiukkuisuus. Räjähdysalttius.
Häpen sitä. Pelkään, että se alkaa vaikuttaa lapsiin.
Kun äiti suuttuu milloin mistäkin.
Eilen illalla kuuntelin yläkerran teinipojan ja hänen äitinsä tappelua.
Huutamista. Haistattelua. Raivoa.
Pidättelin itkua.
Onko tuo meillä edessä.
Kuinka ikinä pystyn katsomaan lastani joka haistattelee minulle.
Joka on niin täynnä raivoa.
En ikinä pysty siihen itkemättä.
Särkyykö jotain silloin sisälläni vain osaanko ottaa sen huudon vastaan jotenkin eri tavalla.
Kun olen kuitenkin kasvanut siihen lasten teini-ikään.
Nyt en pysty kuvittelemaan lapsiani teini-ikäisinä. Siksi varmaan tuo pelkkä ajatuskin tuntuu niin pahalta.
Kun he ovat teini-iässä, näenkö heidät silloin tälläisinä kun he ovat nyt. Pieninä lapsina. Niin rakastettavina.
Täynnä rakkautta.
Vai näenkö vain sen pelkän raivoavan teinin.
Jos huudan lapsilleni nyt tällätavalla, niin huutavatko he sitten tuolla tavalla minulle myöhemmin?
Jäätelökuukausi ja vaniljajäätelö
2 päivää sitten
3 kommenttia:
Niin kuin olisin tuon kirjottanut, lisänä minulla on vielä hallitsematon migreeni, jota on vaikea lääkitä imetysaikana. Kun äiti itkee, Poikanen tietää jo kysyä, että onko äidin pääpipi....Onhan se, monellakin tapaa.
Voi että täällä ollaan ajoittain (aika useinkin) samoissa tunnelmissa. Pinna kiristyy. Mutta yritetään ajatella että se on vaan normaalia että äiditkin hermostuu. Lapsen on hyvä sekin ymmärtään että äidilläkin on tunteensa. Ja sitten räjähdyksen jälkeen osataan pyytää anteeksi.
Meli; Voi, kuulostaapa hurjalta tuo migreeni. Voin vain kuvitella kuinka lamauttava sellainen kipu on!
Riikka; Onhan se normaaliakin. ja tosiaan sitä olen pitänyt ehdottoman tärkeänä, että aina pyydän anteeksi. Ja yritän tytölle selittää.
Ja ehkä tämä pian helpottaa. ja suureksi osaksi elämä on kuitenkin mukavaa ja leppoisaa. Mutta sellaiset turhat ärähdyksen vetävät mielen matalaksi usein moneksikin päiväksi.
Ehkä ne kuitenkin vaikuttavat huomattavasti enemmän itseeni kuin tyttöön. Vaivaavat varmasti enemmän minua kuin tyttöä.
Lähetä kommentti