Mönkijä

Poika on pieni mittarimato. Ryömii pitkin lattioita. Kerää kaiken pölyn ja pienet roskat vaatteisiinsa.
Vetää käsillään ja potkaisee oikealla jalallaan. Vasen jalka tulee liikkumattomana mukana.
Kun näkee jotain mielenkiintoista ottaa oikein päättäväisen katseen, puhaltelee jännästi suullaan ja lähtee liikkeelle. Oikein keskittyneenä.
Pieni läiske vaan kuuluu kädestä. Ja se ihana pieni puhaltelu.

Tuon liikkumisen oppimisen myötä poika on kasvanut jotenkin hirvittävästi.
Tullut isommaksi. Itsenäistynyt jollain tavalla.
Poika on löytänyt nyt aivan uuden maailman. Ja tutkii sitä nyt onnellisena, uteliaana ja innokkaana.

Ennen poika oli siinä mihin hänet laitettiin.
Katseli niitä leluja, mitä hänen eteensä oli asetettu.
Toki jonkun verran pääsi liikkumaan napansa ympäri pyörimällä ja jo silloin saattoi löytää itsensä kummallisista paikoista. Mutta aina oli kuitenkin siinä samassa huoneessa. Muutaman metrin säteellä laskupaikasta.

Nyt poika saa tutkia maailmaa omilla ehdoillaan. (Tai ainakin melkein)
Mennä sinne huoneeseen mihin haluaa. Katsoa niitä leluja ja tavaroita mitä itse valitsee.

Pojasta näkee miten innoissaan hän on tästä maailman avautumisesta.
Ei pysy paikoillaan.
Kiertää asuntoa ympäri. Kaikki huoneet tutkii. Käy kaikki nurkat läpi. Tutustuu kotiinsa ihan uudella tavalla.
Ei arastele, vaan etenee rohkeasti. Ihan uusiinkiin paikkoihin, kuten vaatehuoneeseen.

Ei haittaa vaikka muut jäisivät toiseen huoneeseen. Vaikka muita ei näykyisi missään.
Poika menee sinne minne haluaa!
Kun puuhailen keittiössä, poika kyllästyy siellä olemiseen nopeasti. Menee vain hetki ja pieni on jo matkalla mielenkiintoisempaan paikkaan.
Olohuoneessa ei viihtyisi ollenkaan. Koska siellä on eniten aikaa vietetty. Se huone on jo niin tuttu. Liian tuttu. Tylsä.

Kaiken eniten puoleensa vetää siskon huone. Vaikka sisko ei edes olisi siellä.
Toinen erittäin kiinnostava paikka on vessa. Ja matkan varrella on aina pysähdyttävä eteisen peilin luo ihastelemaan peilistä kurkistavaa poikaa. Sille nauretaan ja sitä taputellaan.

Voi miten ihanaa on seurata tätä. Sitä onnea ja vapautta minkä tuo liikkumisen taito on tuonut. Sitä uuden maailman löytämistä.
Riemua.

Mutta tuntuu se myös hieman haikealta. Ihan pikkuisen. Kun pieni kasvaa niin vauhdilla.
Tutustuu maailmaan. Eikä malta enää edes sylissä pysyä. Kun on jo niin kiire uusiin paikkoihin.