Pipa kyseli minulta eilen kuka on maailman kivoin. Vastasin, että tietysti Pipa ja Raivo.
Vastattuani kysyin saman kysymyksen Pipalta; "kuka on Pipan mielestä kivoin?"
"Minä itse" oli tytön vastaus.
Monesti tyttö on sanonut, että tykkää itsestään paljon. Peiliin katsoessaan toteaa näyttävänsä kivalta.
Itsetunto on kohdillaan.
Olenkin puhunut Pipalle, että se on ihan oikein. Itsestään pitääkin tykätä. On oltava itsensä paras ystävä.
Tytön oleminen on jotenkin niin ihanaa. Aitoa.
Kun Pipa on mitä on. On tyytyväinen itseensä. Ei haaveile mistään muusta.
Paras kaveri osaa kiivetä korkeammalle puuhun ja ottaa keinussa kovemmat vauhdit. Jollakin toisella on hienompi barbi kuin mitä tytöllä. Yksi osaa jo lukea. Toinen rakentaa korkeamman linnan hiekasta. Yhdellä on pidempi tukka ja ihanan kaunis mekko.
Mutta eivät ne Pipaa haittaa. Hän on aidosti iloinen toisen puolesta. Eihän ole kateellinen tai murjota jos ei jotain osaa. Hän ymmärtää, että jokainen on erilainen. Jokaisella on omat vahvuutensa.
Hän antaa kaverin kiivetä sinne korkeammalle puuhun ja jää itse vähän alemmas. Leikki onnistuu siinäkin. Pipa ajattelee, että onpa hienoa että toinen osaa jo lukea! Hänkin oppii sitten koulussa. Toisen kaunista tukkaa ihastellaan ja siitä kerrotaan muillekin. Mutta oma tukkakin on niin hieno. Se on erilainen, mutta hieno!
Elämänasenne on niin kadehdittava. Ja se asenne ja suhde omaan itseensä.
Missä vaiheessa se muuttuu?
Koska alkaa se itsensä vähätteleminen? Kun löydetään itsestä vikoja. Ei osata kehua enää itseä eikä oikein ottaa kehuja vastaan. Tullaan niin vaatimattomiksi. Kadehditaan. Tullaan sellaisiksi kuin aikuiset.
Kun enneminkin meidän aikuisten tulisi tulla lasten kaltaisiksi. Rehellisiksi. Konstailemattomiksi. Tyytyväisiksi ja onnellisiksi.
Meidän pitäisi osata rakastaa itseämme ja toisiamme samalla tavalla kuin lapset.
Elämä olisi varmasti paljon helpompaa. Kun hyväksyisi itsensä lapsen tavoin. Kun me kuitenkin olemme mitä olemme. Emmekä muuksi voi tulla.
6 kommenttia:
Niin totta!
Kumpa me aikuisetkin osaisimme iloita aidosti ja kadehtimatta toisen onnesta, osaisimme tyytyä siihen mitä olemme saaneet.
Osasit niin hienosti pukea sen sanoiksi. Kiva blogi sulla, mukava lukea sun tekstejä, tuli hyvä mieli! :)
Aivan totta! Kumpa itse osaisin olla enemmän lapsen kaltainen :)
Kirjoitat tosi kauniisti. Sun juttuja on aivan ihana lukea.
No niinpä! Itsestäni on myös ihana seurata omaa 4-vuotiasta jonka kuva itsestä on oikein riittoisa ja mutkaton. Välillä oikein etukäteen jo harmittelen sitä hetkeä joskus tulevaisuudessa kun tuo asia muuttuu. Koska kuitenkin se joskus tulee....Luulen että tytön kohdalla varsinkin on vaikeaa opettaa lasta tyytyväiseksi esimerkiksi ulkonäköönsä. Hyvään suuntaan ollaan ainakin teillä menossa:)
Kiitos kommenteista Anonyymi, Ciancia ja Riikka!
Se on harmillista tietää, että mutkaton suhtautuminen itseensä ja elämään yleensäkin tulee jossain vaiheessa muuttumaan. Niin surullista.
Ja helpostihan sellainen ihminen joka on sinut itsensä kanssa, rakastaa itseään ja kehtaa sen vielä myöntääkin, leimataan itserakkaaksi. Niinkuin negatiivisessa mielessä.
Kyllä myönnän että jo tässä vaiheessa hirvittää tytön teini-ikä. Kuinka altis tyttö tulee sitten olemaan ympäristön paineille...
Itse olen omannut aina melko hyvän itsetunnon enkä ole mitään ulkonäkö (siis suurempia) kriisejä kohdannut. Mutta paljonhan maailma on muuttunut omasta nuoruudestani.
Tämä aika tuntuu niin paljon raadollisemmalta nuoria tyttöjä kohtaan.
Tää blogi teki mut iloiseksi. Jään seurailemaan <3
Tunteellinen hupakko; Kiva kuulla! Ja tervetuloa uudestaankin :)
Lähetä kommentti