21.10

Viisi vuotta sitten sain syliini pienen punaisen vauvan.
Sen nenä oli lytyssä ja silmät turvoksissa.
Pää oli hassunmallinen.
Se näytti ihan vanhalta ukolta.

Sillä oli pitkät sormet ja pitkät jalat.
Se imi peukaloaan ja toisella kädellään puristi minua tiukasti sormesta.
Se oli niin pieni.
Mutta sen katse oli terävä.
Kun se itki. Minäkin itkin.
Se oli kauneinta mitä olin koskaan nähnyt.

Tänään istuin aamiaispöydässä sen saman pienen ihmisen kanssa.
Se istui minua vastapäätä ja katseli ulos ikkunasta.
Oli ajatuksissaan. Muissa maailmoissa. Pieni taivaanrannanmaalari.

Sen tukka oli takussa ja kädet tärisivät vielä, niinkuin sillä tärisee aina heti herättyään.
Se siristeli silmiään ja haukkasi leivästä.
Sillä oli päällään vain pikkuhousut.
Katselin sen paljaita hartioita. Kuinka pienet ne olivat.
Ja pitkiä ja laihoja käsiä.
Kun se nostaa kädet suoraksi sivulle, ne taittuvat ihan hassusti kyynerpään kohdalta. Väärään suuntaan.

Se katsoi minuun ja nauroi.
Nauraessaan sen nenänvarteen ilmestyy ryppyjä ja se tuhahtaa hassusti.

Sitten se kysyi; "Mitä ne höpönassut oikein ovat?"

Mietin, että se on edelleen kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.