4 vuotta

4 vuotta.

4 vuotta olen ollut äiti.

4 ihanaa vuotta.

Kuinka paljon noihin neljään vuoteen on mahtunutkaan.

Iloa, surua, huolta, kyyneleitä, oppimista, epävarmuutta, irti päästämistä, onnea, naurua.

Aivan ehdotonta rakkautta. Puolin ja toisin.

Kuinka paljon tyttö on kasvanut ja kehittynyt neljässä vuodessa.

Kuinka kaunis ja viisas hän on nyt.

Kuinka paljon olen itse kasvanut.

Kuinka paljon olen nähnyt ja oppinut.

Ja kuinka paljon olen saanut!!

Neljä ihanaa vuotta.

Elämäni parhaat.

Selailin vanhoja päiväkirjojani ja luin tarinoita noilta neljältä vuodelta.

Muistelin.

Välillä kyyneleet silmissä.

Onnellinen hymy kasvoilla.

Elin uudestaan ne monet onnen hetket.

Tytön syntymä teki minusta äidin.

Lujitti meidän suhdettamme.

Teki meistä perheen.

Sai minut tuntemaan niin voimakkaasti, etten kuvitellut sen olevan edes mahdollista.

(Tämä oli yhdessä päiväkirjassani;)

Jostain syystä ajauduin eilen nukkumaan mennessä muistelemaan Pipan synnytystä.

Muistelin sitä, kuinka en vielä raskausaikanakaan ymmärtänyt miten suuri ja mullistava tapahtuma se on.
En tajunnut miten rankka synnytys voi olla. Ja että siitä huolimatta ajattelen sitä tapahtumaa myöhemmin niin lämmöllä.
En tajunnut, että se on elämäni upein kokemus.
En voinut ymmärtää että tulisin jälkikäteenkin sitä kyyneleet silmissä muistelemaan.

Muistelin sitä, kuinka suurta se jännitys oli kun ajoimme taksilla sairaalaan.
Kuinka pääsimme heti synnytyssaliin ja kuinka miehen kanssa siellä pelleilimme. Olimme niin iloisia, tiesimme että pian näemme pienemme ensimmäistä kertaa. Kuvittelimme, että synnytys on nopeasti ohi. Ajattelimme, että eihän tämä nyt niin vaikeaa ole.
Emme tienneet mitä tulemaan piti. Emme osanneet edes aavistaa.

Muistelin sitä, kuinka se tapahtuma teki meistä perheen. Kuinka läheiseksi silloin miehen tunsin. Kuinka olimme yhtä. Olimme yhdessä.
Kuinka kaikki tunteet olivat niin aitoja. Onni. Jännitys. Pelko. Huoli. Epätoivo. Mutta ennen kaikkea Rakkaus.
Kuinka paljon miestäni silloin rakastin.
Kuinka kaunista kaikki oli.

Muistelin sitä, kuinka kiemurtelin sängyllä kivuissani, kerjäsin kipulääkettä. Kuinka oksensin ja oksensin. Palelin ja tärisin.
Muistelin sitä, kuinka olin silloin valmis luovuttamaan. En olisi jaksanut enää yhtään.
Kuinka itkin kun olin aivan poikki. Kuinka mies itki kanssani, kun ei pystynyt minua millään auttamaan.

Muistelin sitä, kuinka mies tuki minua ponnistusvaiheessa. Kuinka hän osasi sanoa juuri oikeat sanat. Hän antoi minulle ne viimeiset voimat, joilla sain tytön ponnistettua ulos. Ilman miestä en olisi jaksanut.
Muistelin sitä, kuinka itkimme yhdessä. Väsymyksestä. Helpotuksesta. Mutta ennen kaikkea Onnesta ja Rakkaudesta.
Muistelin sitä, kuinka mies kuiskasi korvaani ; ”Rakastan sinua. Olen sinusta niin ylpeä.”

Kuinka paljon silloin miestä rakastinkaan. Kuinka meistä oli tullut yhtäkkiä jotain niin paljon suurempaa.
Kuinka olin varma miehen rakkaudesta ja siitä että hän pitää meistä huolta. Tiesin että hän tekee kaikkensa meidän vuoksemme.

Muistelin sitä, kuinka sain lopulta tytön rintani päälle. Kuinka hän katsoi minua ja alkoi heti kivuta sylissäni ylöspäin.
Katselin häntä hetken ja laitoin silmäni kiinni. Nyt täytyy levätä. Ehdin tuota vielä ihastella myöhemminkin. Nyt on levättävä.
Olin siinä maailman kaunein lapsi sylissäni. Maailman kaunein mies rinnallani. Suljin silmäni ja hymyilin. Olimme perhe.
Olin onnellinen.

****************************

Synttäreitä juhlittiin jo sunnuntaina.

Tytön toiveena oli prinsessakakku.

Valmiista kakusta en saanut enää hyviä kuvia (koska olen onneton kermavaahdon kanssa ja pursotukset epäonnistuvat aina!)

Mutta kakun päällä oli tälläinen kuva ja pursotukset tuli vaaleanpunaisella kermavaahdolla.

Toinen kakku oli kahvijuustokakku.