Kun syötän poikaa, tyttö hakee värikynät ja paperia ja alkaa piirtämään.
Tai värityskirjan ja värittelee.
Kun olen saanut pojan syötettyä, tyttö pyytää minuakin mukaan.
Hakee minulle oman värityskirjan, josta valitsen mieluisan kuvan.
Värittelemme siinä kolmistaan.
Laitan pojan nukkumaan ja sitten värittelyt taas jatkuvat.
Kahdestaan.
Olohuoneen pienen pöydän äärellä.
Värittäminen on hauskaa. Sitä äitikin rakastaa.
Se on terapeuttista.
Ja jotenkin koukuttavaa.
Värittämisen lomassa jutellaan.
Puhutaan unista, kerhopäivästä, joulusta, haaveista, peloista, iloista, mieltä askarruttavista asioista. Välillä jutellaan vaan ihan höpöjä.
Mutta värittämisen tai piirtelyn ohessa käydään monesti ne kaikkein ihanimmat ja mieleenpainuvimmat keskustelut.
Yhtenä päivän värittäessämme;
Pipa; Äiti minä en halua muuttaa uuteen kotiin.
Äiti; eihän me olla mihinkään muuttamassa. Mitä sinä tarkoitat?
Pipa; kun mummi sanoi, että minun pitää muuttaa uuteen kotiin.
Äiti; mitähän se mummi on oikein puhunut? Ei me olla mihinkään muuttamassa. Tämä on meidän koti.
Pipa; mutta mummi sanoi, että kun olen iso niin sitten minun pitää muuttaa.
Äiti; niin mummi varmaan tarkoitti, että kun olet aikuinen niin sitten muutat ihan omaan kotiin.
Tässä vaiheessa tyttö otti minua kädestä kiinni.
Silmät kostuivat ja tyttö pidätti itkua.
Kysyi ääni väristen;
Tuleeko minulle sitten uusi äiti ja isi?!
Nappasin tytön syliini.
Kyyneleet silmissäni kerroin tytölle, että äiti ja isi ovat aina hänen äitinsä ja isinsä.
Tyttö on aina meidän ihana pieni rakkaamme.
Koitin kertoa, että ehkä tyttö haluaa aikuisena, äidin ikäisenä, muuttaa omaan kotiin.
Oman miehensä ja lastensa kanssa. Sitten joskus tosi pitkän ajan päästä.
Kun tyttö ei vieläkään ollut vakuuttunut asiasta, sovimme, että hän saa asua aina äidin ja isin kanssa täällä omassa kodissa. Muuttaa ei tarvitse. Jos ei itse halua.
Pian tyttö hivuttauti pois sylistäni ja meni värittelemään kesken jäänyttä kuvaa.
Ja jatkoi jutustelua jollain kevyemällä aiheella.
Tai värityskirjan ja värittelee.
Kun olen saanut pojan syötettyä, tyttö pyytää minuakin mukaan.
Hakee minulle oman värityskirjan, josta valitsen mieluisan kuvan.
Värittelemme siinä kolmistaan.
Laitan pojan nukkumaan ja sitten värittelyt taas jatkuvat.
Kahdestaan.
Olohuoneen pienen pöydän äärellä.
Värittäminen on hauskaa. Sitä äitikin rakastaa.
Se on terapeuttista.
Ja jotenkin koukuttavaa.
Värittämisen lomassa jutellaan.
Puhutaan unista, kerhopäivästä, joulusta, haaveista, peloista, iloista, mieltä askarruttavista asioista. Välillä jutellaan vaan ihan höpöjä.
Mutta värittämisen tai piirtelyn ohessa käydään monesti ne kaikkein ihanimmat ja mieleenpainuvimmat keskustelut.
Yhtenä päivän värittäessämme;
Pipa; Äiti minä en halua muuttaa uuteen kotiin.
Äiti; eihän me olla mihinkään muuttamassa. Mitä sinä tarkoitat?
Pipa; kun mummi sanoi, että minun pitää muuttaa uuteen kotiin.
Äiti; mitähän se mummi on oikein puhunut? Ei me olla mihinkään muuttamassa. Tämä on meidän koti.
Pipa; mutta mummi sanoi, että kun olen iso niin sitten minun pitää muuttaa.
Äiti; niin mummi varmaan tarkoitti, että kun olet aikuinen niin sitten muutat ihan omaan kotiin.
Tässä vaiheessa tyttö otti minua kädestä kiinni.
Silmät kostuivat ja tyttö pidätti itkua.
Kysyi ääni väristen;
Tuleeko minulle sitten uusi äiti ja isi?!
Nappasin tytön syliini.
Kyyneleet silmissäni kerroin tytölle, että äiti ja isi ovat aina hänen äitinsä ja isinsä.
Tyttö on aina meidän ihana pieni rakkaamme.
Koitin kertoa, että ehkä tyttö haluaa aikuisena, äidin ikäisenä, muuttaa omaan kotiin.
Oman miehensä ja lastensa kanssa. Sitten joskus tosi pitkän ajan päästä.
Kun tyttö ei vieläkään ollut vakuuttunut asiasta, sovimme, että hän saa asua aina äidin ja isin kanssa täällä omassa kodissa. Muuttaa ei tarvitse. Jos ei itse halua.
Pian tyttö hivuttauti pois sylistäni ja meni värittelemään kesken jäänyttä kuvaa.
Ja jatkoi jutustelua jollain kevyemällä aiheella.
5 kommenttia:
Tulin vastavierailulle blogiisi - kirjoitat ja kuvaat tunnelmia ihanasti! Iloista viikonloppua, tulen kurkkimaan tänne jatkossakin :).
Ihana Pipa <3
Voi toista kun miettii niin isoja asioita jo. Ja hienoja piirustuksia jo, vau !!
Terkuin Dinsku
Ihana tapa. Kunpa jokainen vanhempi löytäisi omat reitit kuulla lasta. Sellainen tivaus heti päiväkotimatkalla mitä teit millainen päivä ei välttämättä johda juuri mihinkään. Lapselta saattaa irrota päivästä toiseen samat vastaukset, ruokakin ollut aina kutakuinkin samaa. Mutta hetkeä myöhemmin... Jos lapselle tulee olo, että häntä kuunnellaan, ollaan kiinnostuneita, kyllä ne usein jossakin käänteessä juttelee. Toivottavasti aina, kun kasvavatkin.
Ihania värityshetkiä. Onko teillä muuten The Doodle Book by Taro Gomi. Tai se on nykyisin ilmestynyt jo suomeksikin. Mahtavin värityskirja, jonka minä ikinä olen nähnyt.
Voi Pipaa, ihana :´)
ja ihanan värikkäitä kuvia! Tosi piristäviä <3
Elina; Kiva kun kävit!
Dinsku; Todellakin isoja asioita toinen miettii.
Itse ei aina oikein ymmärrä kuinka tuo pienen ihmisen ajatusmaailma pelaa.
Tässä yhtenä päivänä Pipan maailman koki kovan kolauksen. Tyttö sai kuulla, että on olemassa myös naispuolisia rosvoja. Mies valitsi sanansa vähän väärin kun puhui tyttörosvosta, eikä enää auttanut vaikka kuinka asiaa tytölle seliteltiin.
Tyttö itki sitä yhden illan. Kuinka tytöt eivät voi olla rosvoja kun ovat niin kivoja. Jne.
Joola; Tuo on tosiaan kiva tapa. Tytöltäkään saa harvoin muutakuin lyhyitä kyllä ja ei vastauksia kerhopäivän kulusta kun niitä kyselee heti kerhon hälkeen. Myöhemmin sitten enemmän kertoo.
Tuo on kyllä ihana hetki. Hetki pysähtyä ja jutella siinä pienen puuhailun yhteydessä.
Ei ole kyllä meillä tuota värityskirjaa. Pitääkin pistää tuo mieleen. Joululahjaksi ajattelin tytölle ostaa jotain värityskirjoja ja puuhakirjoja. kaikki vanhat kun ovat jo täyteen tehtyjä!
Nelli-Kaneli; Kiitos!
Lähetä kommentti