Ei yksi NIISTÄ aamuista

Herättiin aamulla kaikki samasta sängystä. Me kolme siis. Yksi oli jo lähtenyt töihin.

Olisin halunnut heräillä rauhassa. Lapset kainalossa. Jutellen ja halaillen. Nuuhkien unituoksuja. Odottaen koska auringonsäteet pilkahtaisivat verhojen välistä.
Olla vain pitkään peittojen alla. Lämpimässä.

Mutta lapset halusivat heti paeta sängystä.

Jäin siis yksinäni loikoilemaan.
Ummistin silmäni ja vedin peiton korviin.
Kuuntelin lasten ääniä.
Hyväntuulista juttelua. Ilon kiljahduksia. Naurua. Onnen ääniä.

Kuuntelkin kuinka tyttö komensi poikaa. Aivan samoin sanoin ja ääneenpainoin kuin minä teen.
Kuin pieni kopio äidistään.
Hetken päästä kutsui kullaksi. Hellitteli. Opasti ja ohjasi.

Kun olin nukahtaa, päätin vihdoin nousta ylös sängystä.
Keittiössä näin tytön voitelevan leipää. Katsoin kun hän höyläsi leivän päälle juustoa ja antoi yhden juuston siivun vieressä odottavalle pojalle.
Kun leipä oli valmis, tyttö laittoi sen eteeni pöydälle. "Tein sinulle voileivän!"
Huomasin että tyttö oli hakenut huoneestaan pienen tarjottimen.  Olisi ilmeisesti tuonut leivän minulle sänkyyn, ellen olisi ehtinyt nousta ensin.
Oli hakenut aamulehdenkin. Nostanut sen pöydälle. Minun paikalleni.

Liikutukseltani en tahtonut saada sanaa suustani.

Tyttö hymyili onnellisena edessäni ja poika hihkui vieressä aivan kuin ymmärtäisi miksi äiti nieleskelee kyyneleitään.