Hän on niin omatoiminen.
Hän haluaa niin kovasti auttaa. Olla mukana. Tehdä kaiken kanssani. Osallistua.
Hän on niin kovin utelias. Touhukas. Innokas.
Mutta ne ovat vain hyviä asioita.
Yritän muistaa sen.
Kiireenkin keskellä.
Kiireenkin keskellä.
Silloinkin kun hän aamulla levittää puurohiutaleet lattialle.
Kun hän työntää kätensä voirasiaan.
Kun viimehetkellä pelastan kahvipannun varmalta särkymiseltä.
Kun hänet pitäisi kylvettää kolme kertaa päivässä, koska häntä ei saa auttaa. Eikä hän suostu pitämään ruokalappua.
Kun hänet pitäisi kylvettää kolme kertaa päivässä, koska häntä ei saa auttaa. Eikä hän suostu pitämään ruokalappua.
Kun hän kiipeää lipaston päälle ja pudottelee siellä olevat tavarat lattialle.
Kun nostan pojan kymmennen kerran pois lipaston päältä.
Kun hetkeksi käännän selkäni ja hän on jo saanut koko asunnon mullinmallin. Enkä minä ollut kuluttanut kuin koko aamupäivän kodin siivoamiseen.
8 kommenttia:
Voih, tutun näköistä menoa. Tällä äidillä ei vaan aina ymmärrys riitä, välillä sitä hermostuu ihan liikaa. Vaikka eihän ne pienet sormet pahalla...
Meillä on samanlainen minä itse apulainen ja samanlaiset mustat pinnatuolit keittiössä :D
Marjuli; Ei riitä aina ymmärrys tälläkään äidillä! Usein hermostun, ajattelen pojan vain sotkevan. Todellakaan aina ei jaksaisi. Mutta YRITÄN muistaa. Että ne ovat vain hyviä asioita ;)
Meli; On kyllä varsinainen minä itse- mies tämäkin. Jotenkin kauhean aikaisin on tullut jo suunntaon omatahto! Vai tuntuuko se vain siltä :D
Ekaa kertaa luen tätä blogia!
Aivan ihana :)
Juuri kuin meillä ;)
On niin samanlaista kuin meillä. Viuhti haluaa nähdä kaiken ja olla kaikessa mukana, erityisesti keittiöhommissa. Naurattaa tuo puurohiutalekuva, meillä oli murot yks aamu lattialla, lapsilukko oli vahingossa jäänyt auki. Ja lastenhuone! Samanlailla meillä kaikki tuolit kaatuneina ja koko lelukokoelma lattioilla sillä välin kun sain keittiön kuurattua ruokailun jäljiltä. Ja syöminen sujuu parhaiten kun saa itse sormin ottaa ja sössätä. Sitä sitten kuurataan puoli tuntia. Mutta on nuo 1-vuotiaat vaan ihania!
Karzi; Kiva kun luit :)
Riikka; Tuossa syömisessä olen nyt kyllä viimeinkin oppinut ottamaan rennosti. Kun poikaa ei saa auttaa niin ei saa auttaa. Saa syödä sitten itse. Ja se sotku on ihan järkyttävä. Kaataa aina jossakin vaiheessa syömistä lautasen pöydälle. ja laittaa lautasen päähänsä hatuksi. Juo itse mukista tai lasista. Ja syö lasista myös lusikalla. Ja työntää käden lasiin ja jos silmä välttää niin kaataa piimän pöydälle ja jne... Tiedät varmaan :D
Löysin blogisi tänään, miten osaatkaan kuvata hyvin arkea! Blogin nimikin on hyvin kaunis. Ja miten kauniita ja täydellisiä lapset onkaan -sormet,varpaat... Itse taistelen samanlaisten mietteiden kanssa kuin sinä: miten välillä toivoisi lapsen menevän nukkumaan, että saisi omaa aikaa, ja sitten kuitenkin kaihoisasti katselee nukkuvaa lasta,selaa kameran kuvia omasta kultakimpalestaan..
Kiitos Anonyymi kauniista sanoistasi! Noin se todellakin monesti menee. Kun lapsen lopulta saa nukkumaan, iskee haikeus. Tekisi mieli mennä rutistamaan, pitää lähellään. Kun nuo ovat niin rakkaita, vaikka toisinaan tuntuu ettei niiden kanssa jaksaisi!
Lähetä kommentti