Pippuriprinsessa

Pippuriprinsessa
purppuraviitta
keittiön pöydän alla
istuu kieli kippuralla.
Leimusilmät,
roihuhuulet,
villin parahduksen kuulet,
viheltävät
hurjat tuulet
tässä salissa.

Pippuri purppura
prinsessa istuu
keittiön pöydän alla
~ Hannele Huovi ~


Jostain se alkoi.
Kiukku. Itku. Raivo.
En edes muista mistä.
Niin tavallinen ja arkinen asia se oli.
Pienelle tytölle jotain suurempaa.
Se sai tavarat kädestä lentämään ja ovet paukkumaan.
Se sai pienen tytön heittäytymään itkien sänkyynsä.
"Ei saa tulla! Haluan olla yksin!"

Itkua, kiukuttelua ja huutoa kuului huoneesta.
Kunnes tuli aivan hiljaista.

Tyttö oli nukahtanut.
Kokonaan peiton alle. Kesken suurten tunteiden.


Tyttö heräsi ja edelleen kiukutti.
Pakeni olohuoneen sohvalle.
Pakoon äidin juttelua ja vauvan itkua.
Ja nukahti uudelleen.



Sohvalta herättyään oli edelleen kiukkuinen.

Syötiin.
Käytiin läpi tytön koko vaatevarasto.
Vaihdettiin vaatteita kunnes se mieluisa mekko löytyi.
Laitettiin Fröbelin palikat soimaan.
Ja tanssittiin niin kauan kun musiikki soi.

Ja kiukku oli tipotiessään.

Viikonloppuna

Viikonloppuna;

Äiti kanteli lähes koko ajan pientä kasvot punaisena kiljuvaa poikaa sylissään. Kantoi, hyssytteli, tepasteli, tanssi, lauleskeli, halasi, suukotti. Käveli ympäri asuntoa. Pieni kasvot punaisena kiljuva poika sylissään.

Poika itki, itki ja itki. Välillä söi ja vähän nukkui. Nukahti vain äidin syliin. Äidin pitäessä tiukasti kiinni, kävellessä, hytkyttäessä, heijatessa. Poika itki niin kovin, että meinasi monesti oksentaa. Itki niin, ettei meinannut muistaa hengittää välissä. Jokusen kerran pojalla oli myös hyvä olla. Silloin hymyili ja naureskeli. Kunnes taas alkoi itkemään.

Tyttö leikki itsekseen. Katseli lastenohjelmia. Kinusi leikkiseuraa ja pakeni toiseen huoneeseen pikkuveljen kovaa ääntä.

Tyttö kiukutteli, kiukutteli ja kiukutteli. Kiukutteli kun ei saanut leikkiseuraa eikä huomiota. Ja tyttö itki.

Äiti lohdutteli ja lohdutteli. Hyssytteli ja halasi. Paijasi ja suukotti. Äiti lohdutteli itkevää poikaa. Ja äiti lohdutteli itkevää tyttöä.

Äiti huusi. Ja äiti itki.

Isi oli töissä.



Maanantaina;

Isi oli edelleen töissä.

Mutta rauha palautui.

Poika oli hyväntuulinen oma itsensä. Hymyili ja naureskeli. Oli tyytyväinen. Ei juuri itkeskellyt. Viihtyi muuallakin kuin sylissä. Nukahti toisinaan itsekseen sänkyynsä.

Tyttö leikki itsekseen, kiukuttelikin. Mutta oli myös iloinen. Äitikin saattoi vähän huutaa. Mutta leikittiin yhdessä.
Leikittiin muumeilla lähes koko päivä. Pelattiin kimbleä. Luettiin. Piirrettiin. Leivottiin pipareita.
Käytiin kylvyssä. Luettiin lisää.
Naurettiin. Oltiin vähän kainalokkain. Kaikki kolme.

Ulos ei jaksettu lähteä. Oltiin vielä niin väsyneitä viikonlopun jäljiltä.

Iloinen sydän

Pipa piirteli pöydän ääressä. Sanoi piirtävänsä sydämen.

Pipa; "minä piirrään äiti tämän sydämen sinulle. Tämä ei ole särkynyt sydän vaan iloinen sydän."

Äiti; " no voi kun kiva. Onko äidillä sellainen iloinen sydän?"

Pipa; "sinä aina haluat sellaisen iloisen sydämen."

Äiti; "No se on kyllä ihan totta. Tuleepa siitä hieno"

Pipa; "Minä piirränkin tämän sydämen sinulle ja isille. Koska te olette rakastuneita. Te menette naimisiin ja otatte tämän sinne mukaan."


Kyllä. Äidillä on iloinen sydän.


(Me emme siis ole miehen kanssa naimisissa. Emme edes kihloissa. Jos joskus menemme naimisiin, en tiedä kuinka suuri pettymys häät tulevat olemaan meidän prinsessajuttuihin ja kaikenmaailman hörhelöihin ja rimpsuihin ihastuneelle tytölle. Meidän häämme kun tulevat olemaan jotain niin paljon pelkistetympää.)

Syksy

Huomasin tuossa oikeastaan vasta pari päivää sitten, että syksy on tullut.
Tarkkasilmäisemmät ovat sen jo varmasti paljon aikaisemmin havainneet, mutta itse tosiaan heräsin asiaan vasta muutama päivä sitten.

Tänään aamulla kaivoin ensimmäisen kerran Ukolle makuupussin vaunuihin, ja kuinka ihanaa olikin katsella pientä karhunpoikaa nukkumassa omassa pesässään.
Ja kuinka hyvin uni maittoikin viileämmässä säässä.

Aamulla Pipa totesi ulkona, että siellä tuoksuu mökille.
Ja tosiaan tuoksu oli aivan erilainen. Syksyinen. Raikas. Ja kyllä. Jollakin tavalla mökkimäinen.

En ole koskaan ollut syksyihminen, mutta kyllä tuo aamujen raikkaus ja pieni kirpeys tuntuu jotenkin hyvälle.

Pipa on aloittanut kerhon.
Kuukauden sitä on jo nyt kestänyt.
Ja tuo tykkää!

Kerho on kolme kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan.
Ajattelin, että onko tuo vähän liian usein. Jaksaako Pipa lähteä sinne kolmena aamuna.
Mutta mitä vielä.
Kerhoaamut ovat ne helpot aamut.
Niinä aamuina Pipa syö aamupalan reippaasti. Pipa pukee päivävaatteet reippaasti. Pipan tukan saa laitettua kiinni ilman vastalauseita.
Pipa jopa tulee ilman kiukutteluja hammaspesulle, mitä ei ikinä tapahdu. Ei siis I K I N Ä. Minään muuna aamuna.

Aamulla ensimmäisenä Pipa kysyy mikä päivä on. Onko tänään kerhopäivä.

Kerhoon lähtee joka päivä innoissaan. Pieni reppu selässään. Pienet eväät repussaan.
Ja on onnellinen.
On onnellinen kun saa leikkiseuraa.
Saa askarrella, laulaa, jumpata, piirrellä...
Mutta ennenkaikkea on onnellinen kun saa leikkiä tyttöjen kanssa prinsessaleikkejä!

Tiedä sitten minkälaisia tyttöjen kanssa leikityt prinsessaleikit ovat, mutta tälläinen oli kerran leikki äidin ja mummun kanssa;

Olimme mummulassa. Leikimme prinsessaa. Pipa oli tietysti Prinsessa Ruusunen, äiti oli tuhkimo ja mummu oli Lumikki.
Prinsessa Ruusunen oli linnassaan tiskaamassa astioita. Tuhkimo tuli paikalle ja ihmetteli kuinka prinsessa joutuu itse tiskaamaan astiansa.
Tähän Prinsessa Ruusunen vastasi; " niin joudun kun prinssi on ihastunut toiseen prinsessaan eikä tule enää koskaan takaisin. Minun on niin ikävä!"

Jätkä jo 2 kk

Ukko on tänään tasan 2 kuukautta.
Hirmuisesti on tuossa ajassa kasvanut.

Ukko on tyytyväinen vauva. Kun saa tissiä ja välillä vähän sylissä kanniskelua, niin ei muuta juuri tarvitsekaan.
Viihtyy toisinaan pelottavankin hyvin itsekseen.
Keittiön nurkassa sitterissä lepäillessä katselee tyytyväisenä ruuanlaittoa ja muiden syömistä. Onneksi yleensä viimeistään tässä vaiheessa ilmoittaa jotain itsestään. Muuten saattaisi siihen vaikka koko päiväksi unohtua!

Tyytyväinen on, mutta suuttuessaan suuttuukin sitten kunnolla.
Kylpyä ei voi sietää, silloin itkee oikeastaan hysteerisenä (vinkkejä millä saisin tuon pesuihin tottumaan otan mielelläni vastaan!). Ensin luulin, että se johtuu siitä että pelkää sinne veteen putoavansa, mutta nyt kun olen poikaa lavuaarilla pessyt niin suuttuu/pelkää sitäkin ihan yhtä lailla!
Bodyjen päänyli pukeminen ja hattujen laitto on aina yhtä kamalaa. Ja välillä Ukko suuttuu mistä suuttuu. Suuttuessaan alkaa itkemään aivan kasvot punaisena. Itkee, mutta ääntä ei kuulu. Välillä tuntuu että unohtaa hengittää! Raasu.

Hakee paljon katsekontaktia ja innoissaan hymyilee ja naurahtelee kun saan jonkun katseen tavoitettua.

Rinnalla ei ole päivisin enää läheskään niin usein. Heti herättyä ei välttämättä tarvitse syödä. Hereillä ollessaan ei tarvitse enää tissittelyä kolmea kertaa tunnin aikana, niinkuin vielä joku aika sitten.

Päivisin nukkuu paljon. Nukahtaa hyvin omaan sänkyynsä ilman itkuja, mikäli hänet sinne viedään oikeaan aikaan.
Monesti huomaan Ukon väsymyksen vasta liian myöhään, ja silloin nukahtaminen ei onnistukaan niin mallikaasti. Silloin poikanen on nukutettava syliin kävellen ja hytkytellen :/
Tissille Ukko ei enää juuri nukahtele (paitsi tietysti yöllä). Tuo kyllä tahtoisi siihen mielellään nukahtaa, mutta kun niistä pirun tisseistä tuleekin aina maitoa! Kun olisi ihanaa vaan lupsutella tyhjää tissiä ja nukahtaa siihen. Tämä saakin monesti aivan lohduttomat itkut aikaiseksi.

Öisin Ukko nukkuu vaihtelevasti. On toisinaan edelleen tukkoinen, ja jos ei ole tukkoinen niin aamuyöstä nukkuu joka tapauksessa levottomammin.
Unille alkaa vähän kahdeksan jälkeen ja ensimmäisen kerran herää vähän puolen yön jälkeen. Seuraavan kerran herää syömään vaihdellen klo: 2-4. Ja aamuyö meneekin sitten miten menee. Täytyy myöntään etten aamulla enää muista kuinka monesti tuo on aamuyöstä herännyt vai onko edes herännyt. Viiden ja kuuden välissä otan pojan kuitenkin aina nukkumaan viereeni. Tuolloin kun tuo sängyssä ähisee ja touhuilee, mutta äidin kainaloon päästyään nukahtaa heti ja nukkuu siinä paljon paljon levollisemmin.
Ihanahan siinä on kainalokkain nukkua, mutta itsellä uni on tietysti silloin paljon pinnallisempaa.

Imetys

(Kuvissa Pipa pienenä)


Herään yöllä pieneen ähinään joka kuuluu vieressäni olevasta pinnasängystä.
Nostan pienen unisen pojan viereeni.
Hän on vielä aivan unessa.
Silmät eivät aukea, mutta suu etsii kuumeisesti rintaani.
Poika saa otteen rinnasta ja alkaa halukkaasti syömään.
Hän syö silmät kiinni. Kovalla halulla.
Pienet kädet ovat vierekkäin. Tiukasti nyrkissä.
Nenästä tippuu välillä pisara maitoa.
Hän on niin hellyyttävä siinä vieressäni. Ihollani.
Nukuttaa, mutta haluan katsellä häntä.
Hän on jotenkin niin ihana.
Haavoittuva. Häntä minun on suojeltava.
Silitän hänen silkkistä tukkaansa.
Yritän nuuhkaista hänen vauvan tuoksuaan.
Sitä viattomuuden ja puhtauden tuoksua.
Katselen häntä häntä ja hymyilen.

Havahdun hereille hetkeä myöhemmin.
Olen nukahtanut ja poikakin lopettanut syömisen.
Olemme nukkuneet siinä aivan vieretysten. Kainalokkain.
Suojassa kaikelta.
Silitän pojan tukkaa, suutelen otsaa ja nukahdan uudestaan.

Pipaa odottaessa minulla ei ollut sen kummempia odotuksia imetyksen suhteen. Toki halusin imettää, mutta en ajatellut sitä sen kummemmin. En ajatellut, että olisi maailmanloppu jos imetys ei onnistuisikaan.

Pipa syntyi ja tarttui rintaani oikealla otteella.
Imetys lähti heti sujumaan ongelmitta. Alussa oli tietysti kipeät rinnat ja nännit. Mutta nehän kuuluvat asiaan.
Pian ihastuin imettämiseen. Pidin siitä. "Rakastuin" siihen. Aloin arvostaa sitä; pystyin ruokkimaan lapseni omalla maidollani.
Kaikki sujui onnekseni hyvin. En ollut varautunut vastoinkäymisiin, joten jos niitä olisi tullut ,en tiedä kuinka imetyksen olisi käynyt.
Vasta myöhemmin, asioihin enemmän perehtyneenä, ymmärsin kuinka onnekkaita olimme kun kaikki lähti sujumaan niin hyvin.

Pienenä Pipa saattoi syödä montakin tuntia putkeen. Söi, söi ja söi.
Vaihdoin vain rinnalta toiselle. Katselin telkkaria ja ihastelin rinnallani olevaa tyttöä.
En koskaan miettinyt onko noin tiheä ja pitkään syöminen normaalia.
Silloin en tiennyt tiheänimun kausista, mutta en silti kummastellut vaikka Pipa yllättäen halusikin syödä aikaisempaa tiheämmin. Vaikka yöt menivätkin syöttäessä.
Minä vain imetin tyytyväisenä. Ja nukuin sitten päivällä kun Pipakin nukkui.
Muistan, että en koskaan epäillyt maitoni riittävyyttä.
Minä vain luotin.

Pipa oli helppo imetettävä.
Pipa saikin elämänsä ensimmäiset puoli vuotta pelkkää rintamaitoa ja osittaisimetys jatkui vielä reilun vuoden ikään.
Kaikki sujui hyvin. Ilman suurempia ongelmia.
Edes rinnasta vierotus ja imetyksen lopetus ei tuottanut ongelmia. Se sujui luonnostaan.
Äidille tuo lopetus sen sijaan oli kova pala. Itku silmässä menin monen monta kertaa nukkumaan. Kun äidin pieni ei enää tarvinutkaan rintaa ja äidinmaitoa.


Ukon kanssa paineet imetyksen onnistumiseen olivat paljon suuremmat.
Nyt tiesin mitä imetys on.
Kuinka ihanaa se on. Kuinka helppoa se voi olla.
Tiesin kuinka paljon siinä haluan onnistua.
Kuinka tärkeä asia se on minulle. Ja tietysti vauvalle.

Imetys Ukonkin kanssa on lähtenyt hyvin sujumaan.
Ei tosin ehkä ihan yhtä ruusuisesti kuin Pipan kanssa. Mutta hyvin kuitenkin. Lisämaitoja ei ole tarvittu.

Synnyttyään Ukko ei vielä osannut tarttua rintaan kiinni, vaan se vaati pientä harjoittelua. Sairaalassa ollessamme Ukko piti herätellä syömään. Hän kun olisi vaan mielummin nukkunut.
Syömisenilon ymmärtäessään, Ukko tarttuikin sitten niin lujasti kiinni, että pitkään imetys sai kyyneleet silmiini. Kivusta, ei ilosta.
Alussa pelkäsin imetyshetkiä. Pelästyin aina kun sängystä alkoi kuulua ähinää. Toivoin, että poika nukkuisi vielä hetken. En jaksaisi enkä haluaisi vielä imettää. Olisin halunnut vielä antaa hetken lepoa rinnoilleni.
Pelkäsin sitä kipua.

Ukko imi niin kovalla teholla, tiheästi eikä imuotekaan ollut vielä ihan kunnossa, että lopulta rintani vuosivat verta.
Kyyneleet silmissä katselin Ukkoa kun hän syömisen lepäili tyytyväisenä sylissäni ja veri valui hänen suupielestään. Kuinka se näytti jotenkin niin pelottavalta ja toisaalta taas ihanalta. Olihan siinä sylissäni pieni poikani joka oli juuri saanut mahansa täyteen maitoa. Mutta se veri näytti niin hirvittävältä.

Sain lopulta vielä rintatulehduksen, mutta pian rinnat siitä parantuivat. Imetysote tuli oikeaksi.
Aloin taas nauttia imetyksestä.
Nauttia siitä, kun saa käpertyä pienen kanssa sohvan nurkkaan. Saa katsella sitä ihanaa tuhisijaa rinnalla. Silitellä ja nuuhkia. Olla se pieni hetki vaan ihan kahdestaan.

Imetys jatkuu ja toivottavasti vielä pitkään.
Toivon, että päästäisiin Ukonkin kanssa täysimetyksellä 6 kuukauden ikään ja sitten vielä osittaisimetyksellä ainakin sinne yli vuoden ikään.

(kuvassa Pipa)

(Vaikka meillä imetykset ovat lähteneet hyvin sujumaan, olen "opiskellut" imetyksesä lisää. Parhaiten tietoa olen saanut imetystukilista kotisivuilta.
Siellä on hirvittävän paljon hyvää tietoutta imetyksestä. Paljon sellaista mitä en ole tiennyt. Paljon hyviä vinkkejä, neuvoja, jne.
Nyt luin sieltä surullisen uutisen.
Adressin Imetyksen vertaistuen puolesta voit allekirjoittaa täällä.)

Rauhallinen aamu

Aamulla väsytti ihan hirvittävästi.
Meidän porukka Ukkoa lukuunottamatta oli reilu viikko sitten flunsassa ja siitä lähtien Ukko on kärsinyt yötukkoisuudesta.
Aamuyöstä on parahdellut tiheästi itkemään kun nenä on aivan tukkoinen.
Tänä yönä nukkui, kiitos keittosuolatippojen, jo vähän paremmin.
Silti minua väsytti aamulla todella paljon. Ehkä enemmän kuin aikaisempina aamuina.

Ukko ja Pipa heräilivät aamulla samoihin aikoihin.
Makoilimme Ukon kanssa isossa sängyssä, kun Pipa tuli makuuhuoneeseen.

Pipa tuli viereemme makoilemaan ja juttelemaan Ukolle.

Siinä nuo sitten seurustelivat. Juttelivat ja nauroivat.
Melkein tunnin tuota kesti.
Ja minä torkuin vieressä.
Välillä kuuntelin mitä ihania juttuja heillä oli ja hymyilin.
Välillä silmät vaan pakosta painuivat kiinni.

Ihana rauhallinen aamu.
Kahden aivan upean lapsen kanssa.

"Olen onnekas" niinkuin tyttö eilen tokaisi.

Rakkauteni

Tuo pieni on kietonut minut aivan pikkurillinsä ympärille.
Hän on niin ihana, etten osannut edes aavistaa.
Olen aivan rakastanut.
Voisin vain päivät läpeensä ihastella häntä. Halata ja nuuhkia.

Kuinka olen joskus epäillytkään, että voiko rakkaus riittää kahdelle lapselle.
Voiko heitä rakastaa yhtä paljon.
Koko ajatus tuntuu nyt ihan hullunkuriselta.

Nuo kaksi ovat niin ihania. Rakkaita.
Erilaisia ja aivan täydellisiä.

Rakkautta on nyt tuplasti.
Mutta on tämä tuplasti vaikeampaakin.
Lapsia on nyt kaksi.
Kaksi aivan ihanaa, jolle haluaisi antaa kaikkensa.

Kaiken aikansa.
Kaiken huomionsa.
Koko sylinsä.

Mutta heitä on kaksi.
Joten se kaikki on jaettava.
Ja se tuntuu vielä niin vaikealta.

Se aiheuttaa välillä valtavaa syyllisyyttä ja riittämättömyyttä.
Mutta opettelen koko ajan.
Opettelen elämään ilman sitä syyllisyyttä.
Ja vain nauttimaan.

Pieni tyttö

Mummi tuli eilen kolmen viikon tauon jälkeen Pipan kanssa leikkimään.
Pipa keksi, että haluaa mennä mummin luo yökylään.
Meillä ei mitään sitä vastaan ollut ja mummillakin oli vielä yksi vapaa päivä ennen töiden alkua, joten sovittiin yökyläilystä.

Pipa lähti intoa täynnä iso reppu selässään mummin mukaan.
Lähtiessään ei meinannut edes muistaa pusua ja halia antaa kun oli niin innoissaan.
Vauvalle toivotti hyvää yötä ja käski vauvan pitää huolta itsestään.
Sanoin Pipalle, että tuleekohan vauvalla ikävä Pipaa.
Pipa totesi, että varmasti tulee.
Sitten häipyi iloisena ovesta pihalle.

Kävivät mummin kanssa kaupassa.
Mummi kun oli tullut suoraan mökiltä, eikä kotona ollut mitään ruokaa.
Pipa otti pienet ostoskärryt ja täytti kärryt tarvitsemillaan tavaroilla; leipää, juustoa, kalkkunaa, piimää, viiliä. Ottipa kärryyn vielä Barbie-lehdenkin (jota on äidiltä kauppareissuilla pyytänyt, mutta mitä äiti ei ole suostunut ostamaan) ja mummi osti kaiken mukisematta. Pitäähän tytöllä olla syötävää ja lukemista ;)

Mummin luona oli leikitty, vaihdettu yöpaidat ja oltiin valmiina nukkumaan.


Kello oli vähän yli kymmenen kun miehen puhelin soi.
Mummi soitti. Pipa oli päättänyt lähteä kotiin. Ja heti.
Oli tullut kova ikävä äitiä, vauvaa ja isiä. Mummin luona oli ihan tyhmää, eikä hän halunnut jäädä sinne enää hetkeksikään.

Eihän siinä muu auttanut kuin hakea pieni tyttö kotiin.


Tyttö on kova yökyläilemään. Rakastaa olla molemmilla isovanhemmillaan.
Vauvan syntymän jälkeen ei ole vielä yökylässä ollut. Olemme ajatelleet, että Pipa menee yökylään sitten kun on siihen itse valmis. Sitten kun itse pyytää.

Nyt oli jo itse innoissaan menossa, mutta selvästi ei ollutkaan siihen vielä ihan valmis.

Pipa on sopeutunut hyvin vauvan tuloon. Vauvasta tykkää.
Eilenkin ensimmäisenä kotiin tullessaan kävi katsomassa vauvaa.
Vauvalle juttelee ja pussailee vauvaa ahkerasti.

Mutta elämänmuutos on ollut iso ja se vielä näkyy.
Ja saa tietysti näkyäkin. Melkein neljä vuotta hän oli äidin ja isän ainokainen. Nyt on vauva, jonka kanssa huomio pitää jakaa.

Pipa on itsekkin vielä niin pieni.
Pelkään että sen välillä unohdan.
Kun vauvan kanssa tultiin sairaalasta kotiin, muistan ajatelleeni kuinka isolta Pipa näyttää.
Kuin yhdessä yössä Pipasta olisi kasvanut iso.
Ja sehän ei pidä paikaansa.
Kun vain aina muistasin sen.

Vaikka hän onkin isosisko, hän on myös se sama pieni tyttö mitä ennenkin.
Hän tarvitsee sen saman määrän huomiota, äidin syliä, rakkautta, hellyyttää ja halauksia kuin vielä kolme viikkoa sitten.
Ellei enemmänkin.

Kirje

"Hyvät vanhemmat, Lapseltanne synnytyksen yhteydessä otettu verinäyte osoitti, että hän kuuluu ns. perinnöllisesti diabetesalttiiden ryhmään. Lapsenne riski sairastua diabetekseen on siten suurempi kuin lapsilla yleensä ja on noin 4 %...."

Pari päivää sitten avasin kirjeen joka alkoi edellä olevilla sanoilla.

Luin ensimmäiset lauseet monta kertaa, ennenkuin ymmärsin mitä siinä sanottiin.

Tiesin, että vauvalta otettiin kyseinen verinäyte.
Sairaalassa ollessamme täytin vaadittavat paperit rutiininomaisesti. Olinhan ne ennenkin (tytön synnyttyä) täyttänyt.
En kuvitellutkaan, että saisimme tuollaisen kirjeen kotiin.
Odotin samaa kirjettä, mitä tytöstä.
Sitä kirjettä, jossa sanottaisiin että lapsenne EI kuulu perinnöllisesti diabetesalttiiden ryhmään.

Eihän tuo alttius vielä mitään tarkoita.
96 % näistä alttiista lapsista ei sairastu diabetekseen.
Mutta pysäytti tuo kirje silti. Ja sai kyyneleet silmiini.

Katselin pientä poikaani ja mietin tuleeko hän sairastumaan.
Hän on vasta kolmiviikkoinen pieni vauva. Pitääkö tälläistä nyt miettiä. Tässä vaiheessa.
Kun toinen on niin pieni ja viaton.