Lähes täydellinen päivä

Sunnuntaina heräsin kun mies ja tyttö tulivat herättelemään.
Kello oli kaksitoista.
Olivat keittäneet kahvit ja tehneet leivät. Sain ne sänkyyn aamulehden kanssa.

Söin aamupalan sängyssä ja juttelin tytön kanssa. Tyttö kertoi aamun kuulumiset.
Luin rauhassa lehden ja hain lisää kahvia.

Leikimme kuurupiiloa porukalla.
Poikakin oli mukana. Etsimässä.

Ulkona paistoi aurinko ja oli lämmin.
Lähdettiin näkötornille. Siellä tavattiin miehen sukulaisia.
Ihailtiin maisemia näkötornista, löydettiin sinivuokkoja.
Syötiin pihassa kaupungin parhaat munkit.

Illalla kävin juoksemassa. Aurinko paistoi vieläkin.
Juoksin pitkään. Mary J. lauloi ja olo oli voittamaton.

Kotona mies oli tehnyt lasten kanssa pitsat valmiiksi. Keittiökin oli jo siivottu.

Katsoimme vielä tytön kanssa Lumikki-elokuvan ja söimme miehen tekemiä popcorneja.
Virkkasin vähän samalla.


Täydellinen päivä.
Toki päivään kuului tytön toista tuntia kestänyt hurja kiukunpuuska siitä ettei piirrustus onnistunut ja lopulta siitä ette,i halunnut laittaa uutta takkia päälle. Ja pojan iltakiukku syystä mitä en tiedä. Mutta ne tuntuivat tälläisenä päivänä niin pieneltä.


Sain levättyä. Ja kerättyä voimia.
Seuraavan yönä poika heräsi ainakin klo: 23.00, 01.30, 3.00, 4.00, 4.30, 6.10 ja 7.00. Ainakin. En ole varma kirjasinko kaikki heräämiset ylös.

9 kuukautta 1 viikko 6 päivää

Poika osaa kontata, nousta istumaan, nousta seisomaan, laskeutua seisomasta takaisin istumaan, kävellä tukia pitkin, kävellä käsistä kiinni pitäen, mikä onkin muuten yksi pojan lempipuuhista.

Nappaa sormista kiinni aina kun mahdollisuus tarjoutuu. Oikein vaanii niitä tilaisuuksia. Ja kun jonkun sormista saa kiinni, ei aio päästä niistä irti. Puristaa kävelyttäjän sormet siniseksi ja harppoo kovaa vauhtia hirmuisessa etukenossa eteenpäin. Ja nauraa! Välillä tekisi mieli katsoa jotain vastaantulevaa ja saattaa vahingossa päästää sormista irti. Ihan vahingossa. Ja kun tajuaa mitä on tehnyt, tulee suuri itku. ”Haluan vielä kävellä!”

Poika rakastaa kylpemistä. Mikä on aivan mahtavaa, sillä pitkään silloin pienempänä vauvana ei siitä puuhasta todellakaan pitänyt. Silloin huusi kylvyssä kuollakseen ja jouduimmekin laittamaan kylpypuuhat joksikin aikaa tauolle. Koska poika huusi aivan hysteerisenä. Mutta tilanne on siis jo aivan toinen. Kylvyssä läträtään ja roiskitaan. Kukaan ei säily kuivana.
Kylpyhuoneessa tykkää noin ylipäänsäkin luuhata. Kurkkii ammeeseen (meillä on sellainen iso) josko siellä olisi vettä. Heittelee sinne ammeen reunalle jääneitä kylpyleluja. Seisoo aivan varpaan kärjillään. "Voisiko joku nostaa minut tuonne!?" Ja suuttuu jos hänet kannetaan sieltä pois ilman sitä kylvetystä.

Jos sisko pääsee kylpyyn, niin on päästävä pojankin. Yleensä kylpevätkin samaan aikaan. Tyttö isossa kylvyssä ja poika vielä pienessä vauva-ammeessaan.
Ja kylvystä pitäisi aina nousta yhtä aikaa pois. Muuten poika suuttuu. Jos hänet nostetaan jo kylvystä ja tyttö saa vielä jäädä. Tässä yhtenä päivänä huusi niin kauan kunnes tyttökin nousi pois omasta kylvystään.

Poika on sitkeä ja sisukas. Yrittää kerta toisensa jälkeen. Vaikka hänet nostetaan jostain kielletystä paikasta pois, hän menee sinne sitkeästi kerta toisensa jälkeen uudestaan. Monesti kestää jokusen tilanteesta pois siirtämistä, ennenkuin suuttuu. Toisinaan suuttuu heti kerrasta. Ja suuttuukin sitten kunnolla. Mutta siltikin yrittää. Huutaa ja yrittää. Ei lannistu.

Poika on kovin kärsivällinen. Esimerkiksi kun syö jotain sormiruokia niin ei koskaan hermostu vaikka ei saa jotain (vaikka liukasta banaanin palaa) heti sormiinsa tai suuhunsa. Yrittää vaikka kuinka kauan. On tarkkana ja keskittyy. Keskittyminen tosin herpaantuu todella helposti, mutta jatkaa puuhaansa heti kun muistaa mitä oli tekemässä. Hermojansa ei menetä.

Poika on kuitenkin temperamentikas. Tietää mitä haluaa. Pieni draamailija.

Suuttuessaan suuttuu kunnolla. Edelleenkin itkee kasvot punaisena, ilman ääntä. Unohtaa hetkeksi hengittää. Ja kun ääni tulee, se tulee kovana.

Poika on muutenkin kovaääninen ja poika osaa komentaa.

Poika huutaa, kiljuu, karjuu.

Kun ei haluaa enää syödä; kiljuu ja heittäytyy syöttötuolissa taaksepäin. Kun suuttuu; itkee, kiljuu ja karjuu. Kun pitäisi pukea ulkovaatteet; kiljuu, heittäytyy selälleen ja rimpuilee.

Muksahtelee, satuttaa itsensä, ei saa jotain haluamaansa, loukkaantuu…

Ääntä on. Monesti liiankin kanssa.

Poika rakastaa ihmisiä. Aikuisia ja lapsia. Ei ole missään vaiheessa vierastanut. Viihtyy sylissä kun sylissä. Siis sen hetken kun ylipäänsä sylissä viihtyy.

Viihtyy isänsä ja isovanhempiensa hoidossa. Kaikki on aivan hyvin, vaikka äiti ei olekaan paikalla.

Mutta kun tulen takaisin kotiin (esimerkiksi vaikka vain lenkiltä), ensin poika ilahtuu minut nähdessään. Sitten tajuaa mitä on tapahtunut. "Äiti ei olekaan ollut koko ajan kotona! Apua!" Ja poika alkaa lohduttoman itkun. On aivan surkeana. Loukkaantuneena. Konttaa lähelle ja nousee istumaan jalkojensa päälle. Hyppii siinä jalkojensa päällä ja nostaa kätensä. "Äiti miksi sinä jätit minut?! Ota minut syliin!" Ja äidiltä meinaa tulla itku joka kerta!

Yleisesti ottaen poika on hirmuisen hyväntuulinen. Aurinko. Aina hymyhuulilla. Välillä hymyilee ihanasti muikistellen. Vähän kuin pidätellen nauruaan.

Nauraa. Tulee lähelle ja puskee. Tulee halimaan ja pusuttelemaan. Kiehnää.

Illalla se käpertyy kainaloon ja hykertää.

Onnellisena.

Yöllä

Poika alkoi itkemään.
Odotin hetken. Olisko vain parahdus unissaan?

Mutta itku jatkui ja voimistui.
Poika itki jo suoraa huutoa.
Menin huoneeseen.
Yritin rauhoitella; silitellä, sylitellä, hyssytellä.

Sylissä itki ja veti itsensä karrelle. Väänsi ja käänsi. Melkein sai itsensä pudotettua sylistä.

Sänkyyn laskiessa huuto vain koveni.

Missään ei ollut hyvä. Mikään ei auttanut.

Välillä lohdutonta itkua. Välillä raivokasta.
Ei hetken taukoa.

Itku jatkui ja jatkui.
Poika polki jalkaansa ja huusi.

"Etkö sinä äiti nyt tajua!!"

Tajusinhan minä. Tiesin koko ajan ja lopulta annoin periksi.
Niinkuin melkein joka kerta.
Mitä muutakaan voin.

Laitoin pojan sängylle. Menin itse viereen.
Poika naurahti tyytyväisenä ja alkoi syömään.

Viimeinen päivä vanhempainvapaalla

Eilen heräsin ihan liian aikaisin ihan liian huonosti nukutun yön jälkeen.
Poika kiehnäsi aamulla pitkään kainalossani. Yritin vielä torkkua ja poikakin yritti selvästi vielä saada unenpäästä kiinni. Kumpaakaan meistä ei onnistanut. Ylös oli noustava.
Tyttökin heräsi pian ihanan hyväntuulisena.

Saimme heti aamusta ystäviä kylään ja väsymys unohtui.
Poika nukkui koko ystävien vierailun ajan. Tyttö ei oikein innostunut kolme vuotta nuoremasta leikkikaverista. Yleensä kyllä tämäkin kaveri kelpaa. On ottanut isosiskon roolin myös tämän pienen pojan kanssa.

Ulkoilimme myöhemmin. Poika taas nukkuen, tyttö lähes koko ajan keinuen.
Kävimme lähikaupassa ihmettelemässä ruokaa hamstraavia ihmisiä.
Matkalla salaa haaveilin omakotitalosta. Omasta pienestä pihasta. Katselin naapuruston taloja. Kuinka olisi ihanaa kuopsutella pihaa, tehdä sitä yhdessä lasten kanssa. Päästää tyttö yksin ulos. Pitää vain silmällä ikkunasta.
Rakastan tätä aluetta. En halua muuttaa pois, kauemmas. Viihdyn kuitenkin kaupungissa, keskustan läheisyydessä. En osaisi elää muualla.
Mutta täällä on vain tyydyttävä haaveilemaan siitä omasta pihasta. Kaikkea ei voi saada.

Luettiin tytön kanssa Tatun ja Patun oudot aakkoset. Tyttö sai tuon kirjan joululahjaksi ja hän rakastaa sitä. Sitä on luettu paljon ja tyttö osaa sen oikeastaan ulkoa.

Teimme yhdessä ruokaa. Tytö sai olla maustaja. Poika roikkui aina välillä lahkeessa kiinni.

Pelastin pojan astianpesukoneesta. Ja yllätin samaisen pojan biojätteiden kimpusta. Pojan kaksi ehdotonta suosikkia. Astianpesukone ja roskis. Kun jompikumpi avautuu, poika lähtee sitä kohti silmät kiiluen. Ja juosten, sikälimikäli kun kontaten voi juosta.

Lohdutin monta monta kertaa itkevää poikaa. Milloin kaatui, milloin kolautti päänsä. Milloin loukkaantui kun ei saanut ottaa jotain tai kun en suostunut enempää kävelyttämään.
Kerran veti jopa itkupotkuraivarit eteisen lattialla. Tai siltä se näytti. Mutta ei kai tuollainen vielä ole mahdollista? Noin pienenä?

Ihmettelin taas kerran lasten erilaisuutta.
Luonteiden. Ulkonäöltään ovat kovin samanlaisia.
Tämä pieni on ainakin monta kertaa tapaturma-alttiimpi. Ja raivokkaampi.
Ihanaa tietysti että ovat omanlaisiaan.

Siivosin pojan pissat lattialta. Ja putsasin ruokaa tytön hiuksista.

Lohdutin itkevää tyttöä jonka maailma romahti pojan revittyä hänen LEMPI lehtensä.

Leikittiin tytön kanssa legoilla ja yritettiin keksiä pojalle jotain muuta mielenkintoista kuin se meidän juuri rakentama legotalo.
Poika oli leikeissä mukana. Välillä kiipeili syliin paijattavaksi.

Yllätyin siitä korkealle poika jo ylettyy. Kurkottelee varpaillaan seisten tavaroita pöydiltä. Ylettyy räpeltämään uunin nappuloita.
Totesin että nyt aika hankkia se suojus tuohon uuniin.

Katselin salaa lapsia kun he leikkivät tytön huoneessa. Ihalin. Leikkivät niin kauniisti, sulassa sovussa. Itsekseen mutta vieretysten ja välillä yhdessäkin.

Illalla tyttö syötti pojalle iltapuuron. Kun se on kuulema AINA hänen tehtävänsä. Tyttö piti syöttäessään hassuja ääniä ja poika nauroi.
Hyvin maistui.
Ja sotku oli aikamoinen.

Tyttö nukahti illalla helposti iltasadun jälkeen. Vähän illalla tosin kiukutti kun ei olisi vielä halunnut nukkumaan.
Poika vaati silittelyä, tissittelyä, halailua ja takaisin makuulle kippauksia jokusia kertoja, mutta melkoisen helposti nukahti lopulta.

Nautin omasta rauhasta tietokoneella istuen.
Haaveilin uusista kengistä ja hameesta.

Mies tuli illalla myöhään kotiin.
Istahdin vielä hetkeksi viereen sohvalle, vaikka oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan.



Tänään normaali arki jatkuu. Samanlaisena.
"Työ" on sama, "palkka" on vain kolmasosan pienempi kuin eilen.
Silti en haluaisi olla missään muualla.

Aurinkoinen aamu

Aamulla heräsin kun poika pyöri vieressäni.
Avasin silmäni ja näin pojan onnelliset kasvot. Poika päästi sen normaalin ääneen tai sanan joka tulee aina kun poika oikein ilostuu. "Hjee".
Se on lähes aina onnellinen.

Tarjosin rintaa, mutta ei tuo malttanut syödä. Oli tainnut hetki sitten sen jo tehdä. Kun kerran vieressä oli. En muista.
Pidin poikaa kainalossa. Nuuskuteltiin. Ja sitten oli poika jo päästettävä tutkimaan maailmaa.

Pian aukesi makuuhuoneen ovi ja takkutukkainen neitokainen astui huoneeseen silmiään hieroen. Jo paljon kärsinyt, harmaantunut uniharso sylissään. Tyttö oli herännyt yöllä itkien. Rauhoittui kun etsin harson ja annoin sen kainaloon. Niin se rakas se on vieläkin. Vaikka yleensä nukkuu yöt jo ilman sitä.

"Moro!" Sanoi tyttö hyväntuulisena astuessaan sisään.
Eihän siinä voinut kuin nauraa!

Tuli päälleni makoilemaan. Halailtiin hetki ja silittelin tytön tukkaa. Pian tyttö kiepsahti päältäni pois ja meni poikaa halailemaan.
Kumpa tuo pysyisi pidempään sylissä.

Makoiltiin vielä hetki sängyssä. Mieskin kävi antamassa pusut kaikille ennen kuin lähti töihin.
Tyttö ja poika halailivat ja painivat. Poika antoi pusun siskolle ja sanoi; "Aaii".

Aamupalan jälkeen lapset leikkivät keittiön lattialla.
Join kahvin rauhassa kun tyttö viihdytti poikaa. Opetti ja kannusti. Välillä nauratti ja hauskuutti.
Luin lehteä ja välillä ihailin lapsia. Nauroin.
Ulkona paistoi jo aurinko vaikka kello oli vasta seitsemän.

Aamulla ei tullut kiire.
Puimme rauhassa.
Kävelimme rauhassa kerhoon.
Tytön kanssa ihmettilimme kevään tuoksuja, nautimme aamuauringosta.
Mietimme kerhokaverin syntymäpäiviä jonne tyttö menee tänään myöhemmin.
Mietimme kesää ja uimarantoja. Kesämökkejä. Lomareissuja.
Poika lauloi jo omaa unilauluaan vaunuissa.


Ehkä me vielä opimme. Ehdimme ajoissa. Ilman kiirettä ja hermostuneisuutta.


Nyt poika jatkaa uniaan parvekkeella.

Itse taidan mennä sohvalle, käärityä peittoon ja juoda vielä toiset aamukahvit.
Ja ihan vaan olla. Sen pienen hetken kun maltan.

Tänään on vanhempainvapaani toiseksi viimeinen päivä.

Pienten pienet sairastamiset

Meillä on sairastettu. Pienesti.

Tytöllä nousi kuume perjantaina.
Oltiin mummun ja papan luona yökylässä.
Tyttö makoili ja nukkui sohvalla.
Sai banaanilääkkeen ja nukkui taas. Hikoili kuumeen pois.Heräsi hetkeksi ja kiukkuili äidille. Juoksi pois pojan lähettyviltä. Ei kestänyt kovia ääniä.
Meni makuuhuoneeseen lepäämään. Makoiltiin vierekkäin.
Ei halunnut että silitän, mutta sain olla vieressä.
Nukahdettiin vielä molemmat. Käsikädessä.

Kun herättiin, tyttöä kiukutti.
Mummu sai tytön syömään nakkikastiketta ja perunaa.Jälkkäriksi sai suklaamunan.

Kuume oli poissa. Nälkä oli poissa. Väsymys oli poissa.
Ja taas tyttö oli oma itsensä.
Jaksoi touhuta. Juoksuttaa mummua ja pappaa.
Pelattiin monta erää afrikantähteä. Tyttö leikki mummun kanssa prinsessaa.
Heittelivät papan kanssa nalle ja naurattivat poikaa kun me kävimme mummun kanssa saunassa.
Yöunille tyttö nukahti yhdeltätoista.

Lauantaina tyttö oli terve. Ei kuumetta. Ei nuhaa.


Pojalla nousi kuume tiistain vastaisena yönä.
Koko yön oli nukkunut tosi huonosti. Luulin sen johtuvan hampaista. Ikenet kun pullottavat tosi kipeän näköisesti. Uusia hampaita on tulollaan ainakin neljä.Mutta neljän aikaan herätessään poika olikin tulikuuma.
Loppuyön nukkui meidän välissämme.

Aamulla heräsi aikaisin. Ihan liian aikaisin.
Oli kuumeinen kuumelääkkeestä huolimatta. Urheasti jaksoi kuitenkin touhuta lattialla. Leikkiä leluilla ja konttailla ympäriinsä pelkkä vaippa päällään. Välillä kiukutti. Välillä kelpasi vain syli. Välillä ei sekään.Ruoka ei maistunut. Ainoastaan tissi.

Rinnalla viihtyikin. Torkkutelli siinä. Nukkui siinä.
Miehellä oli onneksi vapaapäivä.
Nukuimme pojan kanssa 3.5 tunnin päivunet. Yhdessä. Isossa sängyssä.
Yritin laittaa pojan omaan sänkyyn nukkumaan, mutta poika ei sinne suostunut. (En enää oikein uskalla antaa pojan nukkua meidän välissämme)
Joten nukuimme kainalokkain. Siinä pieni potilas turvassa ja suojassa.
Minä yhdessä ja samassa asennossa. Poika tissi suussa.

Ilta sujui samoin. Ruoka ei maistunut. Poika yritti urheasti leikkiä kuumeesta huolimatta. Itki ja kitisi. Välillä kelpasi vain syli ja välillä ei sekään.

Yön nukkui vieressäni. Heräsin monta kertaa pelästyneenä etsimään poikaa lattialta ja peittojen alta. Mutta poika nukkui tyytyväisenä vieressäni.
Ja nukkuikin melko hyvin.
Aamulla ei ollut enää kuumetta. Vain pieni nuha oli jäljellä.

Tänä aamuna

Heräsin pienen pojan tuijotukseen.
Poika seisoi sängyssään ja tuijotti minua. Odotti että herään.
Kun avasin silmäni, poika hihkui onnessaan. Nauroi niin että pienet hampaat näkyivät. Se kaikkein pieninkin, juuri vasta ikenestä läpi puhjennut.
Nostin pojan viereeni ja tarjosin rintaa.
Toivoin että poika vielä nukahtaisi, nyt kun saisimme nukkua pitkään. Tyttö kun oli yökylässä, eikä olisi kiire lähteä viemään häntä kerhoon.

Toiveeksi se vaan jäi, sillä pojan päivä oli jo alkanut.
Poika alkoi herätellä miestä. Helleästi hipelöimällä miehen korvaa.
Tekee niin joka aamu. Ellei mies ole ennen meidän heräämistämme lähtenyt jo töihin.
Se on jännä tapa. Minulle ei tee koskaan niin.

Vaihtelin pojalle vaipan. Housuvaipan.
Ollaan jonkun aikaa käytetty pojalla housuvaippoja. Tavallisten vaippojen pukeminen kävi niin mahdottomaksi. Jouduin makaamaan pojan päällä saadakseni vaipan puetuksi.Se oli ihan mahdotonta taistelua.

Lähdin keittiöön aamupalalle ja poika lähti tulemaan perässäni.
Ihana pieni käsien läpse kuului takaani kun poika tuli koko matkan kontaten.
Laitoin aamupalaa ja poika alkoi touhuilla leluillaan. Ja lusikoilla ja kauhoilla. Purnukoilla ja kulhoilla. Niin hyväntuulisena ja onnellisena. Aamuihminen.

Välillä kiipesi jalkaa pitkin seisomaan. Loi onnellisia katseita. Nauroi koko kasvoillaan.
Nostin pojan syliin ja suukotin.
Poikakin yritti. Ja antoikin omanlaisensa märän suukon.
Sen jälkeen halusikin jo takaisin lattaille touhuilemaan.

Voisi se päivä paljon huonomminkin alkaa.
Vaikka kello olikin vasta seitsemän.

Aloitan aamuni yleensä omatekoisella myslillä ja maustamattomana jogurtilla.
Eilen tein mysliä taas ison annoksen. kauan se ei kestä, sillä se on ihan hirmuisen hyvää!

Tähän mysliin laitoin;
- kaurahiutaleita
- 4 viljanhiutaleita
- vehnäleseitä
- auringonkukansiemeniä
- kurpitsansiemeniä
- erilaisia pähkinöitä
- vettä
- kylmäpuristettua rypsiöljyä

Ainekset uunipellille ja pelti 200 asteiseen uuniin.
Välillä pitää sekoitella mysliä jotta se paahtuu taisesti.

Mysliinhän voi laittaa sokeria, siirappia, kookoshiutaleita jne. mutta itse en niitä laita.
Tämä ei niitä kaipaa.
Lisäksi valmiiseen jäähtyneeseen mysliin voi laittaa esim. rusnoita tai muita kuivattuja hedelmiä.
Itse en aineita mittaile.
Laitan miten hyvältä tuntuu.
Ja aina PALJON pähkinöitä ja siemeniä!

Aurinkoa odotellessa

Poika on viihtynyt viime aikoina hirvittävän hyvin rinnalla.
Muut ruuat ovatkin sitten puuroja lukuunottamatta maistuneet huonommin.
En tiedä johtuuko tuosta uudesta hampaasta mikä on ilmestynyt hassuun paikkaan. Ylhäälle, mutta ei eteen vaan siihen viereen.
Vai jostain muusta.
Joka tapauksessa pieni on taas oikein ihastunut rintaan. Jaksaa olla siinä ptikään, ei ole kiire minnekään.
Ja minä olen ollut oikein tyytyväinen kun olen saanut pitää taas poikaa pitkästi vieressäni. Sylissäni. Ihollani.
Olen saanut nuuskutella, silitellä. Olla vain lähekkäin ilman kiirettä.

Muuten poikaa ei paljon enää saa sylissä pidettyä.
Haluaa kyllä usein syliin. Roikkuu lahkeessa, konttaa perässä, melkein kiipeää reittä pitkin syliin ja itkee perään jos kuljenkin vain ohi.
Syliin haluaa ja syliin toki pääseekin. Mutta syliin päästyään, haluaakin jo heti lattialle.
Läheisyystankkaukset ovat niin lyhyitä.
Aivan liian lyhyitä äidille.

Nyt olen voinut makoilla poika kainalossani.
Poika on nautiskellut, torkutellut.
Itse olen muistellut.
Muistellut viime kesää. Yrittänyt muistella minkälainen poika oli silloin ihan pienenä. Siinä rinnalla. Kun hän oli oikein oikein pieni.
Joudun pinnistelemään. En kunnolla muista enää.
Tuntuu surulliselta.

Olen muutenkin muistellut paljon.
Katsellut valokuvia. Valikoinut parhaimpia teetettäväksi albumeihin.
Käynyt läpi valokuvat tytön raskausajasta lähtien.

Olen lukenut päiväkirjoja.
Tytön odotuksesta ja pojan odotuksesta.

Lukiessani päiväkirjaani pojan raskaudesta kiinnitin huomioni siihen kuinka paljon tyttö on joustanut. Joutunut sopeutumaan.
Monesti hämmästelin sitä kuinka tyttö on ymmärtänyt, ettei äiti jaksa.
Kun äiti makasi pahoinvoivana lattialla, tyttö tuli halaamaan ja lohduttamaan.
Tai kun äiti nukahti kesken leikkien, tyttö jatkoi leikkejä yksinään. Antoi äidin nukkua ja herätti vasta tunnin päästä.
Ymmärsi, että äidin kanssa voi leikkiä vain rauhallisia leikkejä kun äiti ei ison mahansa kanssa jaksanut mitään muutakaan.

Kun poika syntyi, tyttö joutui taas joustamaan.
"Äiti ei nyt ehdi", Äidin on nyt syötettävä vauva", "Nyt vauva itkee, äidin pitää mennä".
Tuli paha mieli. Ja se syyllisyys.

Mutta toisaalta sitähän se elämä on.
Ei lapsi voi saada koko ajan jakamatonta huomiota.
Ei hänen kanssaan voi koko ajan leikkiä ja touhuta. Ei kai sekään enää olisi hyväksi. Siis jos lapsi ei olisi koskaan itsekseen. Ei haluaisi olla tai ei osaisi.

Pitää oppia olemaan itsekseen. Leikkimään yksin. Odottamaan. Jakamaan huomiota. Kohtaamaan pettymyksiä.

Joku voi nauraa siellä partaansa, mutta olen vasta nyt viime päivinä alkanut ymmärtää sen.
Toki olen tämän tiennyt aiemminkin, mutta olen silti syyllistänyt itseäni niin paljon. Syyllistänyt siitä, etten ole päivän aikana ehtinyt tarpeeksi. Leikkimään tytön kanssa ja touhuamaan pojan kanssa. Antamaan mielestäni tarpeeksi sitä jakamatonta huomiota kummallekin.

Toki meillä ei tyttö ole saanut aina tahtoaan läpi. Meillä on selvät rajat ja säännöt. Käytöstavat joita odotetaan.
Toisinaan olen varmasti myös melkoinen kotinatsi.
Ainakin näin voisi tytön joistakin kommenteista päätellä. Kuten yhtenä päivänä kun hän sanoi minulle; "minä saan vähän komentaa Ukkoa kun sinä komennat aina meitä muita. Saanhan?" tai kun viimeksi komensin tytön siivoamaan oman huoneensa (lähinnä siis laittamaan levällään olevat tavarat paikoilleen), tyttö tokaisi pöytää pyyhkiessään; "minä näytän nyt ihan tuhkimolta. Enkö näytäkin?!"

Mutta olen pitänyt tärkeänä sitä että lasten kanssa leikitään paljon. Lapsia huomioidaan. Päivät ollaan yhdessä. Tehdään yhdessä. Leikitään, pelataan, piirretään, askarrellaan, luetaan.
Ja toki pidän sitä vieläkin tärkeänä.

Mutta nyt olen ehkä vasta alkanut ymmärtää, että minun ei tarvitse ihan joka hetki tehdä jotain tytön kanssa. Minun ei tarvitse koko ajan leikkiä pojan kanssa.
Minun ei tarvitse illalla tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole taaskaan ehtinyt mielestäni tehdä riittävästi lasten kanssa.

Kun lapsilla on kuitenkin niin hyvin asiat. Heitä rakastetaan. Ehdoitta. He ovat ne kaikkein tärkeimmät maailmassa. Minulle ja miehelle.
Ja he tietävät sen. Heitä halataan ja suukotetaan. Heitä hellitään, kehutaan ja kannustetaan.
Heidät otetaan mukaan kaikkeen, he saavat auttaa. Heidän kanssa tehdään paljon.
Heille ollaan aina läsnä.

Tyttö ei saa yhtä paljon huomiota ja leikkiseuraa kuin mitä sai ennen pojan syntymää. Eikä poika saa yhtä paljon huomiota kuin mitä tyttö sai ollessaan vauva. Se ei vaan onnistu. Ei aika riitä ja sen olen nyt hyväksynyt.
Mutta rakkautta he saavat yhtä paljon, tai enemmänkin.
Lisäksi heillä on nyt joitain paljon parempaa. Heillä on toisensa.
Se on todella suuri rikkaus. Ja sen huomaa katsoessaan lapsia kun he touhuavat yhdessä.

Tyttö ei siitä kärsi jos sanon etten nyt ehdi leikkimään. Tyttö ei mene rikki jos joskus hänelle ärähdän.
Me pyydämme kuitenkin aina anteeksi ja sovimme.

Tyttö on tasapainoinen ja onnellinen lapsi. Hänellä on aivan mahtava persoona. Hän on toiset huomioonottava ja hyvätapainen. Hän on iloinen, nauravainen ja erittäin rakastava. Tytöllä on huima mielikuvitus ja aivan mahtavat jutut.
Poika on ihana ihana pieni mies. Aina iloinen ja onnellinen. Ihana äidinpoika. Fanaattinen kaikessa. Pieni draamailija
He ovat ihania lapsia. Täydellisiä juuri tuollaisina.

En minä heitä pilalle saa, vaikka joskus sanonkin että äiti ei nyt jaksa. Otan sen oman hetken ja istahdan sohvalle kahvikupin kanssa.
Hyvin he pärjäävät.

Tätä hoen nyt itselleni.
Uskonkin tähän ja olo on helpottunut.
En ole iltaisin kokenut riittämättömyyttä. En ole tuntenut syylisyyttä. Kuin ehkä ihan pikkiriikkisen.
Toivon, että myös huomenna on näin.
Olen jo itselleni armollisempi.

Monesti mietin mitenkä muilla.
Painivatko muutkin äidit samojen asioiden kanssa? Tuntevatko syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Ja missä määrin.
Entä ne äidit joilla lapsia on useita? Vaikkapa viisi tai enemmäkin.

Minne se vauva katosi?

Se menee.
Se ryömii. Se konttaa.
Se nousee istumaan.
Ja se nousee seisomaan.
Se kiipeää.

Se kaatuu. Se muksahtaa.
Se kolauttaa päänsä.
Jalat luistavat ja se mätkähtää nenälleen maahan.

Se ähisee. Ja se puhisee.
Välillä se itkee.
Mutta koko ajan se menee.
Vaikka väkisin.
Esteitä ei ole, ainoastaan haasteita.

Se menee.
Se puhisee. Se puhaltaa. Se murisee.
Se nauraa.
Se tutkii. Se oppii. Se maistaa.

Aina vaan uudestaan. Kerta toisensa jälkeen.


Ja sitten välillä se roikkuu housunpuntissa ja sanoo "äittä" .
Silloin se tahtoo syliin.

Pitkä lauantai

Tyttö heräsi aamulla väärällä jalalla. Aivan liian aikaisin. Sänky kastuneena.
Suihkun jälkeen tuli lämmittelemään viereeni.
Hetken tyytyväisenä, kunnes leimahti.

Heitteli peittoja ja tyynyjä. Lähti makuuhuoneesta ovet paukkuen. Huusi ja itki.

Hetken "raivosi" ja sitten tuli muina miehinä aamupalalle.
Oli suuttunut isille, koska olisi halunnut lämmittelemään äidin peiton alle eikä isi laittanut häntä äidin peiton alle vaan omansa. Eikä äidin peitto edes ollut vapaa koska äiti oli sen peiton alla. Olisi vaan halunnut lämmittelemään äidin peiton alle. Ja siksi suututti.

Tyttö päätti eilen että menee tänään mummin luo kylään.
Sovittiin, että soitetaan mummille aamulla ja kysytään olisiko hänellä aikaa pienelle vierailijalle.
Lepyttyään, tyttö kysyi ensimmäisenä; "joko soitetaan mummille?"
Kello oli seitsemän.

Leivoimme mustikkapiirakkaa.
Tänään sainkin sen jo niin tottuneen taikinansekoittajan lisäksi vielä pienemmän apukokin.
Pienempi tosin keskittyi syöttötuolista käsin tyhjentämään keittiön kaappia. Tutki ja maistoi huolellisesti jokaisen kauhan, vispilän ja lastan ennen lattialla heittämistä.

Ulkona olimme vain kauppareissun ajan.
Itseäni tuo vesisade ja loskakeli vain harmitti, eikä ajatus puistossa värjöttelystä oikein innostanut.
Tyttö sen sijaan nautti sateesta. Hyppi vesilätäköissä. Juoksenteli ja nauroi. Kertoi monta kertaa kuinka rakastaa sadetta.

Päivä meni odotellessa.
Mummin puhelin oli pitkälle iltapäivään suljettuna ja tyttö oli kärsimätön. Koko ajan oli tylsää, mitään ei oikein voinut aloittaa. Odotti vain mummin soittoa.
Makoilimme sohvalla ja pelasimme arvuuttelupeliä.

Viiden aikoihin mummi lopulta tuli ja innokas neiti pääsi kyläilemään.

Poika kiipeili koko päivän ja joka paikkaan.
Hiki päässä ja kovan ähinän kanssa.
Äihinää, ähinää ja itkua.
Poika saa itsensä hyvinkin nopeasti sellaisiin paikkoihin mistä ei sitten omin avuin pääse pois.
Koko ajan saa valvoa ja olla pelastamassa.

Vielä vajaa viikko sitten ei kunnolla edes istunut lattialla ilman tukea.
Nyt nousee itse istumaan. Ja seisomaan.
Hirvittävän nopeasti ne taidot sitten tulevat.

Illan vietimme pojan kanssa kahdestaan.
Makoilimme olohuoneen lattialla tyynykasan päällä. Poika kiipeili päälleni ja ylitseni. Puraisi aina mennessään.
Kerran puri niin että vesi valui silmistäni. Toruin poikaa ja pojan alahuuli alkoi väpättää. Itki loukkaantuneena. Niin raukkana. Ja minä pyytelin anteeksi ja suukottelin.

Poika nukahti ihanan helposti. Possunsa saparoa nypeltäen.

Tyttö tuli myöhään kotiin ja suuttui vielä kun suunniteltu elokuvailta oli siirrettävä aamuun.
Leppyi kuitenkin samantien ja nukahti taas kultaisia tossujaan ihaillen.