Aurinkoa odotellessa

Poika on viihtynyt viime aikoina hirvittävän hyvin rinnalla.
Muut ruuat ovatkin sitten puuroja lukuunottamatta maistuneet huonommin.
En tiedä johtuuko tuosta uudesta hampaasta mikä on ilmestynyt hassuun paikkaan. Ylhäälle, mutta ei eteen vaan siihen viereen.
Vai jostain muusta.
Joka tapauksessa pieni on taas oikein ihastunut rintaan. Jaksaa olla siinä ptikään, ei ole kiire minnekään.
Ja minä olen ollut oikein tyytyväinen kun olen saanut pitää taas poikaa pitkästi vieressäni. Sylissäni. Ihollani.
Olen saanut nuuskutella, silitellä. Olla vain lähekkäin ilman kiirettä.

Muuten poikaa ei paljon enää saa sylissä pidettyä.
Haluaa kyllä usein syliin. Roikkuu lahkeessa, konttaa perässä, melkein kiipeää reittä pitkin syliin ja itkee perään jos kuljenkin vain ohi.
Syliin haluaa ja syliin toki pääseekin. Mutta syliin päästyään, haluaakin jo heti lattialle.
Läheisyystankkaukset ovat niin lyhyitä.
Aivan liian lyhyitä äidille.

Nyt olen voinut makoilla poika kainalossani.
Poika on nautiskellut, torkutellut.
Itse olen muistellut.
Muistellut viime kesää. Yrittänyt muistella minkälainen poika oli silloin ihan pienenä. Siinä rinnalla. Kun hän oli oikein oikein pieni.
Joudun pinnistelemään. En kunnolla muista enää.
Tuntuu surulliselta.

Olen muutenkin muistellut paljon.
Katsellut valokuvia. Valikoinut parhaimpia teetettäväksi albumeihin.
Käynyt läpi valokuvat tytön raskausajasta lähtien.

Olen lukenut päiväkirjoja.
Tytön odotuksesta ja pojan odotuksesta.

Lukiessani päiväkirjaani pojan raskaudesta kiinnitin huomioni siihen kuinka paljon tyttö on joustanut. Joutunut sopeutumaan.
Monesti hämmästelin sitä kuinka tyttö on ymmärtänyt, ettei äiti jaksa.
Kun äiti makasi pahoinvoivana lattialla, tyttö tuli halaamaan ja lohduttamaan.
Tai kun äiti nukahti kesken leikkien, tyttö jatkoi leikkejä yksinään. Antoi äidin nukkua ja herätti vasta tunnin päästä.
Ymmärsi, että äidin kanssa voi leikkiä vain rauhallisia leikkejä kun äiti ei ison mahansa kanssa jaksanut mitään muutakaan.

Kun poika syntyi, tyttö joutui taas joustamaan.
"Äiti ei nyt ehdi", Äidin on nyt syötettävä vauva", "Nyt vauva itkee, äidin pitää mennä".
Tuli paha mieli. Ja se syyllisyys.

Mutta toisaalta sitähän se elämä on.
Ei lapsi voi saada koko ajan jakamatonta huomiota.
Ei hänen kanssaan voi koko ajan leikkiä ja touhuta. Ei kai sekään enää olisi hyväksi. Siis jos lapsi ei olisi koskaan itsekseen. Ei haluaisi olla tai ei osaisi.

Pitää oppia olemaan itsekseen. Leikkimään yksin. Odottamaan. Jakamaan huomiota. Kohtaamaan pettymyksiä.

Joku voi nauraa siellä partaansa, mutta olen vasta nyt viime päivinä alkanut ymmärtää sen.
Toki olen tämän tiennyt aiemminkin, mutta olen silti syyllistänyt itseäni niin paljon. Syyllistänyt siitä, etten ole päivän aikana ehtinyt tarpeeksi. Leikkimään tytön kanssa ja touhuamaan pojan kanssa. Antamaan mielestäni tarpeeksi sitä jakamatonta huomiota kummallekin.

Toki meillä ei tyttö ole saanut aina tahtoaan läpi. Meillä on selvät rajat ja säännöt. Käytöstavat joita odotetaan.
Toisinaan olen varmasti myös melkoinen kotinatsi.
Ainakin näin voisi tytön joistakin kommenteista päätellä. Kuten yhtenä päivänä kun hän sanoi minulle; "minä saan vähän komentaa Ukkoa kun sinä komennat aina meitä muita. Saanhan?" tai kun viimeksi komensin tytön siivoamaan oman huoneensa (lähinnä siis laittamaan levällään olevat tavarat paikoilleen), tyttö tokaisi pöytää pyyhkiessään; "minä näytän nyt ihan tuhkimolta. Enkö näytäkin?!"

Mutta olen pitänyt tärkeänä sitä että lasten kanssa leikitään paljon. Lapsia huomioidaan. Päivät ollaan yhdessä. Tehdään yhdessä. Leikitään, pelataan, piirretään, askarrellaan, luetaan.
Ja toki pidän sitä vieläkin tärkeänä.

Mutta nyt olen ehkä vasta alkanut ymmärtää, että minun ei tarvitse ihan joka hetki tehdä jotain tytön kanssa. Minun ei tarvitse koko ajan leikkiä pojan kanssa.
Minun ei tarvitse illalla tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole taaskaan ehtinyt mielestäni tehdä riittävästi lasten kanssa.

Kun lapsilla on kuitenkin niin hyvin asiat. Heitä rakastetaan. Ehdoitta. He ovat ne kaikkein tärkeimmät maailmassa. Minulle ja miehelle.
Ja he tietävät sen. Heitä halataan ja suukotetaan. Heitä hellitään, kehutaan ja kannustetaan.
Heidät otetaan mukaan kaikkeen, he saavat auttaa. Heidän kanssa tehdään paljon.
Heille ollaan aina läsnä.

Tyttö ei saa yhtä paljon huomiota ja leikkiseuraa kuin mitä sai ennen pojan syntymää. Eikä poika saa yhtä paljon huomiota kuin mitä tyttö sai ollessaan vauva. Se ei vaan onnistu. Ei aika riitä ja sen olen nyt hyväksynyt.
Mutta rakkautta he saavat yhtä paljon, tai enemmänkin.
Lisäksi heillä on nyt joitain paljon parempaa. Heillä on toisensa.
Se on todella suuri rikkaus. Ja sen huomaa katsoessaan lapsia kun he touhuavat yhdessä.

Tyttö ei siitä kärsi jos sanon etten nyt ehdi leikkimään. Tyttö ei mene rikki jos joskus hänelle ärähdän.
Me pyydämme kuitenkin aina anteeksi ja sovimme.

Tyttö on tasapainoinen ja onnellinen lapsi. Hänellä on aivan mahtava persoona. Hän on toiset huomioonottava ja hyvätapainen. Hän on iloinen, nauravainen ja erittäin rakastava. Tytöllä on huima mielikuvitus ja aivan mahtavat jutut.
Poika on ihana ihana pieni mies. Aina iloinen ja onnellinen. Ihana äidinpoika. Fanaattinen kaikessa. Pieni draamailija
He ovat ihania lapsia. Täydellisiä juuri tuollaisina.

En minä heitä pilalle saa, vaikka joskus sanonkin että äiti ei nyt jaksa. Otan sen oman hetken ja istahdan sohvalle kahvikupin kanssa.
Hyvin he pärjäävät.

Tätä hoen nyt itselleni.
Uskonkin tähän ja olo on helpottunut.
En ole iltaisin kokenut riittämättömyyttä. En ole tuntenut syylisyyttä. Kuin ehkä ihan pikkiriikkisen.
Toivon, että myös huomenna on näin.
Olen jo itselleni armollisempi.

Monesti mietin mitenkä muilla.
Painivatko muutkin äidit samojen asioiden kanssa? Tuntevatko syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Ja missä määrin.
Entä ne äidit joilla lapsia on useita? Vaikkapa viisi tai enemmäkin.