tiistai 6. huhtikuuta 2010

Aurinkoa odotellessa



Poika on viihtynyt viime aikoina hirvittävän hyvin rinnalla.
Muut ruuat ovatkin sitten puuroja lukuunottamatta maistuneet huonommin.
En tiedä johtuuko tuosta uudesta hampaasta mikä on ilmestynyt hassuun paikkaan. Ylhäälle, mutta ei eteen vaan siihen viereen.
Vai jostain muusta.
Joka tapauksessa pieni on taas oikein ihastunut rintaan. Jaksaa olla siinä ptikään, ei ole kiire minnekään.
Ja minä olen ollut oikein tyytyväinen kun olen saanut pitää taas poikaa pitkästi vieressäni. Sylissäni. Ihollani.
Olen saanut nuuskutella, silitellä. Olla vain lähekkäin ilman kiirettä.

Muuten poikaa ei paljon enää saa sylissä pidettyä.
Haluaa kyllä usein syliin. Roikkuu lahkeessa, konttaa perässä, melkein kiipeää reittä pitkin syliin ja itkee perään jos kuljenkin vain ohi.
Syliin haluaa ja syliin toki pääseekin. Mutta syliin päästyään, haluaakin jo heti lattialle.
Läheisyystankkaukset ovat niin lyhyitä.
Aivan liian lyhyitä äidille.

Nyt olen voinut makoilla poika kainalossani.
Poika on nautiskellut, torkutellut.
Itse olen muistellut.
Muistellut viime kesää. Yrittänyt muistella minkälainen poika oli silloin ihan pienenä. Siinä rinnalla. Kun hän oli oikein oikein pieni.
Joudun pinnistelemään. En kunnolla muista enää.
Tuntuu surulliselta.

Olen muutenkin muistellut paljon.
Katsellut valokuvia. Valikoinut parhaimpia teetettäväksi albumeihin.
Käynyt läpi valokuvat tytön raskausajasta lähtien.

Olen lukenut päiväkirjoja.
Tytön odotuksesta ja pojan odotuksesta.

Lukiessani päiväkirjaani pojan raskaudesta kiinnitin huomioni siihen kuinka paljon tyttö on joustanut. Joutunut sopeutumaan.
Monesti hämmästelin sitä kuinka tyttö on ymmärtänyt, ettei äiti jaksa.
Kun äiti makasi pahoinvoivana lattialla, tyttö tuli halaamaan ja lohduttamaan.
Tai kun äiti nukahti kesken leikkien, tyttö jatkoi leikkejä yksinään. Antoi äidin nukkua ja herätti vasta tunnin päästä.
Ymmärsi, että äidin kanssa voi leikkiä vain rauhallisia leikkejä kun äiti ei ison mahansa kanssa jaksanut mitään muutakaan.

Kun poika syntyi, tyttö joutui taas joustamaan.
"Äiti ei nyt ehdi", Äidin on nyt syötettävä vauva", "Nyt vauva itkee, äidin pitää mennä".
Tuli paha mieli. Ja se syyllisyys.

Mutta toisaalta sitähän se elämä on.
Ei lapsi voi saada koko ajan jakamatonta huomiota.
Ei hänen kanssaan voi koko ajan leikkiä ja touhuta. Ei kai sekään enää olisi hyväksi. Siis jos lapsi ei olisi koskaan itsekseen. Ei haluaisi olla tai ei osaisi.

Pitää oppia olemaan itsekseen. Leikkimään yksin. Odottamaan. Jakamaan huomiota. Kohtaamaan pettymyksiä.

Joku voi nauraa siellä partaansa, mutta olen vasta nyt viime päivinä alkanut ymmärtää sen.
Toki olen tämän tiennyt aiemminkin, mutta olen silti syyllistänyt itseäni niin paljon. Syyllistänyt siitä, etten ole päivän aikana ehtinyt tarpeeksi. Leikkimään tytön kanssa ja touhuamaan pojan kanssa. Antamaan mielestäni tarpeeksi sitä jakamatonta huomiota kummallekin.

Toki meillä ei tyttö ole saanut aina tahtoaan läpi. Meillä on selvät rajat ja säännöt. Käytöstavat joita odotetaan.
Toisinaan olen varmasti myös melkoinen kotinatsi.
Ainakin näin voisi tytön joistakin kommenteista päätellä. Kuten yhtenä päivänä kun hän sanoi minulle; "minä saan vähän komentaa Ukkoa kun sinä komennat aina meitä muita. Saanhan?" tai kun viimeksi komensin tytön siivoamaan oman huoneensa (lähinnä siis laittamaan levällään olevat tavarat paikoilleen), tyttö tokaisi pöytää pyyhkiessään; "minä näytän nyt ihan tuhkimolta. Enkö näytäkin?!"

Mutta olen pitänyt tärkeänä sitä että lasten kanssa leikitään paljon. Lapsia huomioidaan. Päivät ollaan yhdessä. Tehdään yhdessä. Leikitään, pelataan, piirretään, askarrellaan, luetaan.
Ja toki pidän sitä vieläkin tärkeänä.

Mutta nyt olen ehkä vasta alkanut ymmärtää, että minun ei tarvitse ihan joka hetki tehdä jotain tytön kanssa. Minun ei tarvitse koko ajan leikkiä pojan kanssa.
Minun ei tarvitse illalla tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole taaskaan ehtinyt mielestäni tehdä riittävästi lasten kanssa.

Kun lapsilla on kuitenkin niin hyvin asiat. Heitä rakastetaan. Ehdoitta. He ovat ne kaikkein tärkeimmät maailmassa. Minulle ja miehelle.
Ja he tietävät sen. Heitä halataan ja suukotetaan. Heitä hellitään, kehutaan ja kannustetaan.
Heidät otetaan mukaan kaikkeen, he saavat auttaa. Heidän kanssa tehdään paljon.
Heille ollaan aina läsnä.

Tyttö ei saa yhtä paljon huomiota ja leikkiseuraa kuin mitä sai ennen pojan syntymää. Eikä poika saa yhtä paljon huomiota kuin mitä tyttö sai ollessaan vauva. Se ei vaan onnistu. Ei aika riitä ja sen olen nyt hyväksynyt.
Mutta rakkautta he saavat yhtä paljon, tai enemmänkin.
Lisäksi heillä on nyt joitain paljon parempaa. Heillä on toisensa.
Se on todella suuri rikkaus. Ja sen huomaa katsoessaan lapsia kun he touhuavat yhdessä.

Tyttö ei siitä kärsi jos sanon etten nyt ehdi leikkimään. Tyttö ei mene rikki jos joskus hänelle ärähdän.
Me pyydämme kuitenkin aina anteeksi ja sovimme.

Tyttö on tasapainoinen ja onnellinen lapsi. Hänellä on aivan mahtava persoona. Hän on toiset huomioonottava ja hyvätapainen. Hän on iloinen, nauravainen ja erittäin rakastava. Tytöllä on huima mielikuvitus ja aivan mahtavat jutut.
Poika on ihana ihana pieni mies. Aina iloinen ja onnellinen. Ihana äidinpoika. Fanaattinen kaikessa. Pieni draamailija
He ovat ihania lapsia. Täydellisiä juuri tuollaisina.

En minä heitä pilalle saa, vaikka joskus sanonkin että äiti ei nyt jaksa. Otan sen oman hetken ja istahdan sohvalle kahvikupin kanssa.
Hyvin he pärjäävät.

Tätä hoen nyt itselleni.
Uskonkin tähän ja olo on helpottunut.
En ole iltaisin kokenut riittämättömyyttä. En ole tuntenut syylisyyttä. Kuin ehkä ihan pikkiriikkisen.
Toivon, että myös huomenna on näin.
Olen jo itselleni armollisempi.

Monesti mietin mitenkä muilla.
Painivatko muutkin äidit samojen asioiden kanssa? Tuntevatko syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Ja missä määrin.
Entä ne äidit joilla lapsia on useita? Vaikkapa viisi tai enemmäkin.

4 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Voi että, olipa tosi kattavasti kirjoitettu, ja ihan voisi suoraan olla nuo minun ajatuksiani. Minä monesti ajattelen niinkin että en voi olla huono äiti kun näitä asioita pohdin (kuten sinäkin). Varmaan on paljon niitäkin vanhempia jotka eivät täten asioita ajattele ja eivät juuri lapsiinsa kiinnitä huomiota, oikeasti KATSO heitä. Tuo syyllisyys esikoisen joustamisesta alkoi minullakin jo kuopuksen raskausaikana kun makasin koko kesän supistuksissani sohvalla. Sitten taas ajattelen miten paljosta lapsi jäisi paitsi jos olisi ainokainen, minusta sekin tuntuisi niin pahalta jos lapsillamme ei olisi sisaruksia. Kuopuksen puolesta sen sijaan en jotenkin osaa tuntea niin paljoa syyllisyyttä koska tunnen että nyt toisen lapsen kohdalla osaan enemmän nauttia vauvasta ja hellinkin häntä oikein antaumuksella (vaikka kyllä esikoinenkin hellyyttä osakseen on paljon saanut).

Muistan jostain lukeneeni viisauden aiheesta: Jos perheessä on ollut riitaa lpasen ja vanhemman kesken tai äiti ei ole ehtinyt lapsiin keskittyä tarpeeksi, ei vanhemman pitäisi tuntea syyllisyyttä. Lapsi kärsii äidin syyllisyydessä ja pahassa olossa rypemisestä enemmän kuin siitä asiasta josta paha mieli alunperin aiheutui. Tarkoitan tällä sanoa että kyllähän lapsen kamalan hyvin sopeutuu.

Tämä vanhemmuus on kyllä välillä niin ristiriitaista. Kuten kuvailit, välillä tuntee olonsa tyranniksi ja välillä taas pelkää onko lapsi hemmoteltu ilkikurinen kakara. Omaa lasta on niin vaikea nähdä objektiivisesti.

Meli kirjoitti...

Tällä tunnetaan myös samoja syyllisyyksiä, ja tunnontuskia. Ja omiakin. Koen olevani tyhmistä (tai tavallaan turhistakin)asioista huono äiti. Niinkuin jos ei ole kunnon ruokaa (kuten eilen, kun lapsi sai vaan porkkanaa, makaroonia ja ketsuppia....), tai jos en jaksa joka päivä ulos. Tai jos annan lapsen joskus katsoa telkkaria, päästäkseni itse tietokoneelle.ja... Niitä riittä kokonaisen kirjoitusken aiheeksi :D
Koitan kuitenkin aina ajatella sen niin, että olen kotona lasteni kanssa, omasta halustani ja uskon lasten saavan paljon tästä kotona olosta, vaikka en koko ajan puuhaisi niiden kanssa, olen läsnä kuitenkin. Koitan ajatella myös niin, että mitä menettäisin ja millaista lapsilla olisi, jos lapset ovat hoidossa muualla. Etenkin jossain päiväkötiryhmässä, eihän sielläkään ole jokaista lasta kohden aikuista joka hetki "vierellä" olemassa.
Kamalaahan tämä on, jos ei ole oikeaa aihetta tuntea syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa, kyllä sen jostain keksii...

Kerttu kirjoitti...

Kiitos Riikka ja Meli ihanista kommenteista! Palaan niihin vielä tässä paremmalla ajalla.

Helena kirjoitti...

Uskon että sisaruksen syntymä on kovin paikka äidillekin, kun perheeseen syntyy toinen. Sitä koki valtavaa syyllisyyttä siitä että ennen pystyi olemaan joustava ja neuvotteleva yhden kanssa, nyt huutelen sohvalla vauva tissillä: älä avaa sitä jääkaappia!
Tavallaan kun meille nyt syntyi viides, samanlaista kriisiä itselle eikä muillekaan sisaruksille tullut. Uuden sisaruksen syntymä on perheessä positiivinen kriisi ja mitä enemmän meillä on ollut lapsia, sitä helpommin uusi pieni on solahtanut sisarussarjan jatkoksi. Mutta toki koen riittämättömyyttä toisinaan, vaikka esim. se että voi olla kotona vastaanottamassa koululaisia, tuo extra-aikaa heille äidin kanssa olemiseen ja jutusteluun.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...