Viimeinen päivä vanhempainvapaalla

Eilen heräsin ihan liian aikaisin ihan liian huonosti nukutun yön jälkeen.
Poika kiehnäsi aamulla pitkään kainalossani. Yritin vielä torkkua ja poikakin yritti selvästi vielä saada unenpäästä kiinni. Kumpaakaan meistä ei onnistanut. Ylös oli noustava.
Tyttökin heräsi pian ihanan hyväntuulisena.

Saimme heti aamusta ystäviä kylään ja väsymys unohtui.
Poika nukkui koko ystävien vierailun ajan. Tyttö ei oikein innostunut kolme vuotta nuoremasta leikkikaverista. Yleensä kyllä tämäkin kaveri kelpaa. On ottanut isosiskon roolin myös tämän pienen pojan kanssa.

Ulkoilimme myöhemmin. Poika taas nukkuen, tyttö lähes koko ajan keinuen.
Kävimme lähikaupassa ihmettelemässä ruokaa hamstraavia ihmisiä.
Matkalla salaa haaveilin omakotitalosta. Omasta pienestä pihasta. Katselin naapuruston taloja. Kuinka olisi ihanaa kuopsutella pihaa, tehdä sitä yhdessä lasten kanssa. Päästää tyttö yksin ulos. Pitää vain silmällä ikkunasta.
Rakastan tätä aluetta. En halua muuttaa pois, kauemmas. Viihdyn kuitenkin kaupungissa, keskustan läheisyydessä. En osaisi elää muualla.
Mutta täällä on vain tyydyttävä haaveilemaan siitä omasta pihasta. Kaikkea ei voi saada.

Luettiin tytön kanssa Tatun ja Patun oudot aakkoset. Tyttö sai tuon kirjan joululahjaksi ja hän rakastaa sitä. Sitä on luettu paljon ja tyttö osaa sen oikeastaan ulkoa.

Teimme yhdessä ruokaa. Tytö sai olla maustaja. Poika roikkui aina välillä lahkeessa kiinni.

Pelastin pojan astianpesukoneesta. Ja yllätin samaisen pojan biojätteiden kimpusta. Pojan kaksi ehdotonta suosikkia. Astianpesukone ja roskis. Kun jompikumpi avautuu, poika lähtee sitä kohti silmät kiiluen. Ja juosten, sikälimikäli kun kontaten voi juosta.

Lohdutin monta monta kertaa itkevää poikaa. Milloin kaatui, milloin kolautti päänsä. Milloin loukkaantui kun ei saanut ottaa jotain tai kun en suostunut enempää kävelyttämään.
Kerran veti jopa itkupotkuraivarit eteisen lattialla. Tai siltä se näytti. Mutta ei kai tuollainen vielä ole mahdollista? Noin pienenä?

Ihmettelin taas kerran lasten erilaisuutta.
Luonteiden. Ulkonäöltään ovat kovin samanlaisia.
Tämä pieni on ainakin monta kertaa tapaturma-alttiimpi. Ja raivokkaampi.
Ihanaa tietysti että ovat omanlaisiaan.

Siivosin pojan pissat lattialta. Ja putsasin ruokaa tytön hiuksista.

Lohdutin itkevää tyttöä jonka maailma romahti pojan revittyä hänen LEMPI lehtensä.

Leikittiin tytön kanssa legoilla ja yritettiin keksiä pojalle jotain muuta mielenkintoista kuin se meidän juuri rakentama legotalo.
Poika oli leikeissä mukana. Välillä kiipeili syliin paijattavaksi.

Yllätyin siitä korkealle poika jo ylettyy. Kurkottelee varpaillaan seisten tavaroita pöydiltä. Ylettyy räpeltämään uunin nappuloita.
Totesin että nyt aika hankkia se suojus tuohon uuniin.

Katselin salaa lapsia kun he leikkivät tytön huoneessa. Ihalin. Leikkivät niin kauniisti, sulassa sovussa. Itsekseen mutta vieretysten ja välillä yhdessäkin.

Illalla tyttö syötti pojalle iltapuuron. Kun se on kuulema AINA hänen tehtävänsä. Tyttö piti syöttäessään hassuja ääniä ja poika nauroi.
Hyvin maistui.
Ja sotku oli aikamoinen.

Tyttö nukahti illalla helposti iltasadun jälkeen. Vähän illalla tosin kiukutti kun ei olisi vielä halunnut nukkumaan.
Poika vaati silittelyä, tissittelyä, halailua ja takaisin makuulle kippauksia jokusia kertoja, mutta melkoisen helposti nukahti lopulta.

Nautin omasta rauhasta tietokoneella istuen.
Haaveilin uusista kengistä ja hameesta.

Mies tuli illalla myöhään kotiin.
Istahdin vielä hetkeksi viereen sohvalle, vaikka oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan.



Tänään normaali arki jatkuu. Samanlaisena.
"Työ" on sama, "palkka" on vain kolmasosan pienempi kuin eilen.
Silti en haluaisi olla missään muualla.