Kymmenen kuukautta

Poika heräsi aamulla vierestäni. Taas ihan liian aikaisin.
Yritin vielä tissittellä pojan uneen niinkuin yritän jokaikinen aamu. Oikeastaan koskaan siinä onnistumatta. (Aamu-unisen äidin epätoivoinen yritys saada vielä pieni hetki unta.)

Poika oli väsynyt, mutta ei enää nukahtanut.
Kiehnäsi vieressäni.
Painoi vähän väliä päänsä patjaan.
Kiepsahti kainaloon.
Tuli lähelle silitettäväksi ja paijattavaksi.
Välillä halattiin lujasti.
Torkuttelin poika vieressäni.
Kyljessä kiinni.
Poika painoi päänsä rinnalleni.
Työnsi nenäänsä kainalooni.
Juttelin ja silitin. Poika pysähtyi liikkumattomaksi ja katsoi syvälle silmiin. Niinkuin tekee aina kun nauttii.
Melkein pystyin kuulemaan sen kehräyksen.

Näin kului 40 minuuttia.
Voi kun jokainen aamu voisi alkaa näin.


Viime viikolla oli neuvola.
Poika on niin kovin pieni siskoonsa verrattuna. Mitat olivat 8 890 g ja 75.5 cm. Pieni kirppu.
"Aktiivinen touhukas tutkija. Virtaa löytyy vaikka toisille jakaa. Saa rintaa ja kiinteitä. Hampaita 3/3, pari tulossa" kirjoitti terveydenhoitaja neuvolakorttiin.


Neuvolan piti olla ryhmäneuvola, mutta muita lapsia ja äitejä ei paikalle tullut.
Poika seikkaili ympäri neuvolaa, kiipeili, leikki leluilla, tutki paikkoja, jäi jumiin ihmeellisiin paikkoihin, hymyili, nauroi, komensi, esitteli kaikki taitonsa, kiipesi terveydenhoitajan syliin, pääsi kirjoittelemaan tietokoneella.
Katselin pojan touhuja ja kuuntelin terveydenhoitajan kehuja. Olin niin ylpeä.

Pidän meidän terveydenhoitajasta. Jotenkin kemiat kohtaavat. Neuvolaan on aina kiva mennä. Ihan vaan juttelemaan.
Hän ei lässytä, ei holhoa, ei valista. Mutta puhuu suoraan. Kaunistelematta. Pidän siitä tyylistä.
Luottaa maalaisjärkeen ja luottaa minuun.

Puuhuttiin tapaturmien ehkäisystä.
Esikoinen ei ollut pienenä tapaturma-altis. Ei sitten tippaakaan. Eikä ole sitä toki tänä päivänäkään.
Tyttö oli jo pienenä "järkevä". Tiesi rajansa. Tunsi itsensä ja taitonsa. Jo ihan pienestä asti.
Pojan kanssa pitää olla varovaisempi. Silmät pitäisi olla selässäkin.
Sillä ei vaikuttaisi olevan samanlainen kuin siskonsa.

Mutta on sillä vähän järkeäkin. Otti pari päivää sitten vahingossa ensimmäiset askeleensa. Kolme tai neljä. Pelästyi sitä itsekin, eikä ole sen jälkeen sitä tehnyt vahingossakaan.
Mikä on ehkä ihan hyväkin. Kun on muutenkin vähän koheli.

(Ei me muuten yleensä pukeuduta samanlaisiin vaatteisiin ;))