Terveinä taas

Pipana on nyt viimein parantunut. Tai nuhaa ja yskää on vielä, mutta kuumetta ei ole enää ollut pariin päivään.

Ja mistä sen tietää, että Pipana on parantunut?
Siitä, että nukkumaan meno on taas yhtä vetkuttelua.
Tuon viikon sairastelun aikana unohdinkin kuinka raivostuttaviakin nuo nukkumaanmenot saattavat olla. Kipeänä ollessaan neiti kun simahti kerrasta.

Mutta toisaalta, helpolla me olemme noiden nukkumisten kanssa päässeet. Melkein kaksi vuotta tyttö meni kiltisti nukkumaan. Pusujen ja halittelujen jälkeen nukahti sänkyyn itsekseen. Höpötteli itsensä uneen.
Joten tämä taistelu unta vastaan on meillä vielä suhteellisen uusi juttu, joka ilmeisesti kuuluu väistämättä tähän ikään?

Neiti menee kyllä sänkyynsä kiltisti. Valitsee iltasatukirjan (viime aikoina se on ollut joka ilta Minttu-kirja). Iltasadun jälkeenkin jää vielä sänkyyn kiltisti. Yleensä lukee vielä iltastukirjaa itsekseen ja käy hakemassa kirjahyllystään lisäluettavaa, jota menee aina sänkyyn lukemaan. Ilmeisesti.
Mutta ennenpitkää tulee kurkistelemaan huoneensa ovelle. Ja silloin on aina pissahätä. Tuo on "vetkutuspissa". Osaa käyttää sitä hyväkseen, kun tietää että sillä pääsee huoneesta hetkeksi pois.
Tämän vetkutuspissan jälkeen tulee huoneesta pois vielä joitakin kertoja. Riippuu päivästä kuinka monta kertaa.

No eilen oli sitten selviä parantumisen merkkejä ilmassa unille ryhdyttäessä.
Pipana oli huutanut sängyssä kaksi tuntia. (Itse olin siis yön töissä, enkä ollut tätä todistamassa) Ei ollut itkenyt, vaan oli komentanut isäänsä. Sängyssä oli kyllä pysynyt, sitä yhtä vetkutuspissaa lukuunottamatta. Mutta oli kaksi tuntia jaksanut komentaa.
Kaksi tuntia oli potkinut seinää ja huutanut kovaan ääneen "Apua!".
Naapurit ovat saattaneet hiukan ihmetellä...


Kipeänä pyykkien keskelle nukahtaneena

pieni potilas

Pipa nukkuu sängyssään.

Hengittelee tiheästi ja äänekkäästi.

Nenä on aivan tukossa.

Välillä yskii.

Yskimisen jälkeen kasvot menevät mutruun. Kurkkuun sattuu. Mutta Pipa ei herää.

Posket ovat punaiset ja iho polttavan kuuma.

Pipalla on päällään vain vaippa, joka on enää käytössä vain öisin.

Kuume on taas noussut.

Herätän tytön ottamaan lääkkeen.

Pipa pureskelee lääkkeen. Se on hyvää. Maistuu banaanille.

Juo muutaman kulauksen vettä päälle.

Kannan tytön meidän sänkyyn nukkumaan.

Tämä on jo neljäs yö.

Isä menee sohvalle nukkumaan, kuten edellisinäkin öinä.

Makoilen tytön vieressä.

Tyttö hymyilee minulle, vaikka silmät haluaisivat jo painua kiinni.

Hän silittää minun kasvojani.

Minä silittelen hänen hiuksiaan, ja kerron ettei ole mitään hätää.

Mutta se on ihan turhaa, hän tietää sen sanomattakin.

Pipa nukahtaa.

Nousen vielä hetkeksi tekemään omia juttujani.

Pian menen hänen viereensä nukkumaan.

Pienen pienen potilaan.

Valvomaan hänen untaan.

Varmistamaan että kaikki on hyvin.

Rakastan ruskeaa!

Babyshover

Me päätimme pitää tänään pienet vauvakutsut yhdelle ystävällemme.
Me, siis minä ja työkaverini, yhdelle työkaverillemme.
Meitä on kuuden naisen porukka (osa meistä on tällä hetkellä töissä ja osa kotona lastensa kanssa). Näemme aina säännöllisesti, kuukauden tai kahden välein. Lasten kanssa tai ilman.
Ja me puhumme, puhumme ja puhumme. Ja syömme...
Puhumme pääasiassa työasioista. Puhumme niistä asioista mitkä mättää, missä olisi korjattavaa. Ja niitä tällä alalla valitettavasti riittää. Puhumme omista epävarmuuksista ja riittämättömyydentunteista. Huonoista päivistä ja hyvistä päivistä.
Nämä tapaamiset ovat terapiaa. On tärkeää, että saa purkaa omaa pahaaoloaan, saa purnata ja valittaa.
Ei meidän työ oikeasti niin kamalaa ole. Ei se oikeasti ole kamalaa ollenkaan. Mitään muuta en edes haluaisi tehdä.
Mutta toisinaan se on vain aivan hullua. Ja on ihanaa kun pääsee siitä muille samassa veneessä oleville puhumaan. Töissä kun ei ikinä puhumaan ehdi....

Tänään järjestimme siis vauvakutsut yhdelle meistä. Hänen vauvansa on määrä syntyä maaliskuussa.
Meillä oli pientä mukavaa ohjelmaa ja paljon herkullista syötävää. Sekä paljon pastillivärejä!

Tosi ihana ilta oli.
Tälläisen kakun leivon teemaan sopien.
(Tosin kovin tyytyväinen en tuohon koristeluun ole, mutta tuli niin kova kiire tuon kakun kanssa, että tähän oli tyydyttävä...)

Lukutoukka

Meidän reilu kaksivuotias neiti on lukutoukka.

On ollut sitä jo tosi pitkään.

Vähän alle vuoden vanhanakin hän saattoi istua pitkään paikoillaan ja katsella kirjoja.

Nyt tuo ei saa kirjoista tarpeekseen.
Tyttö jaksaa kuunnella jo pidempiäkin tarinoita. Ja samoja tiettyjä suosikkikirjoja luetaan niin kauan, kuin äiti tai isä saavat jo tarpeekseen.

Ja tyttö jaksaa kuunnella. Aivan tarkkana. Vaikka kuinka kauan.

Päivä päätetään tietysti aina iltasatuun.
Neiti valitsee kirjan ja asettuu hyvään asentoon omalle sängylleen. Äiti tai isä käy viereen pötköttämään ja lukemaan tytön valitsemaa kirjaa.
Tosin tämän iltasadun jälkeen neiti käy vielä yleensä laittamassa valot takaisin päälle ja lukee sängyssä vielä muutamaa kirjaa. Ihan salaa äidiltä ja isältä ;)
Kunnes lopulta nukahtaa!

Tässä on tytön tämän hetkiset suosikit;

Barbapapa-kirjat (tai pappapapa, niinkuin tyttö sanoo) ovat ehdoton kestosuosikki (niin tytön kuin äidinkin)


Sekä Pupu Tupuna- kirjat (äidin ja isän vanhoja)




Vanhempani olivat tässä lomansa aikana siivonneet vinttinsä. Olivat tuoneet vintiltä kaikki minun ja siskoni lastenkirjat.
Valitsimme niistä tytön kanssa jokusen mukaamme.
Olisin voinut lukea niitä vanhoja kirjojani vaikka kuinka kauan.
Tuli todella jännä olo kun koki uudestaan niitä tunteita mitä lapsena oli tuntenut kirjoja lukiessaan.... Jotenkin kun yhtäkkiä muistaa mitä on ajatellut tiettyjä sivuja katsellessaan....
Jännä olo. Mutta mukava.

Uni

"Minä olen uneni takana
piilossa maailmalta.
Unella on sininen lakana
ja kurkistan sen alta,
mutta ihan vielä pois
en tulla malta."



Kesken hyvän kirjankin voi nukahtaa...

Töitä

"Työputki" takana. Toisin sanoen kolme päivää töitä takana (tosin kolmen päivän aikana tein neljä työvuoroa, kun eilen oli tuplavuoro, eli töitä klo: 7-21.30).
Ennen tuota hurjaa työputkea olin viikon vapaalla ja taas on kuusi vapaapäivää edessä!

Ihanaa tämä työnteko!!

Osittaisella hoitovapaalla oleminen on kyllä paras keksintö aikoihin.
Vapaita on paljon, mutta se ei ihan kauheasti näy palkassa.
Eli vaikka käyn töissä, ehdin viettää paljon aikaa tytön kanssa.
Nautin kotonaolosta ja nautin työnteosta. Töitä ja vapaita on sopivassa suhteessa.

Päiväkodin kanssa olemme tehneet sopimuksen neljästätoista hoitopäivästä kuukaudessa, mutta kertaakaan tyttö ei ole vielä kaikkia päiviä käyttänyt.
Yleensä hoitopäiviä tulee 10-11/ kuukausi.
Tytöllä tulee helposti viikonkin taukoja päiväkotielämästä.
Harvoista hoitopäivistä huolimatta tyttö on sopeutunnut päiväkotiin oikein loistavasti.
Neiti on saanut paljon kavereita (Mitä nyt tämän ikäisillä kavereita voi olla) ja aina tyttöä hoitoon vietäessä, kaverit huutelevatkin innoissaan tytön nimeä!

Jotenkin nyt jaksan uskoa, että töihin paluu oli ihan hyvä ratkaisu. Tai siis pakollinenhan se oli. Tai olisi ainakin pian ollut.
Mutta niin paljon sitä pelkäsin ja itseäni siitä soimasin.
Kaikki on kuitenkin mennyt niin hyvin, että nyt uskallan huokaista ja antaa itselleni anteeksi.
Tyttö nauttii päiväkodista. Niin minäkin voin nauttia töistäni.

Mutta kuinka ihanaa onkaan hakea oma pieni reipas päiväkotilainen työpäivän jälkeen kotiin ja käpertyä kainalokkain katselemaan pikkukakkosta.
Tai kun tulee pitkän työpäivän jälkeen kotiin, ja tyttö on heti ovella vastassa kädet levällään ja antaa ison halauksen ja märän pusun, kunnes taas lähtee pomppimaan muihin touhuihin. Ja matkalla sanoo isälleen; "äiti, mun äiti". Äiti tuli kotiin.
Jotenkin näistä hetkistä osaa nauttia nyt enemmän. Näistä hetkistä nauttii niin, että toisinaan ihan läkähtyy.

Elämä on kaunein satu

~ Onnellinen pieni velmuilija ~

Pipana on ehkä maailman hyväntuulisin lapsi.

Kävelee ympäri asuntoa. Juttelee, nauraa ja kiljahtelee onnesta.
Välillä pyörii ympyrää. Ottaa jotain käteensä.
Pysyy koko ajan meidän lähellämme.
Äidin ja isän. Me makaamme makuuhuoneen sängyllä, katselemme ja ihmettelemme tuota lasta.

Mistä moinen onnellisuus johtuu? Eikö pieni ihminen vielä osaa vaatia elämältä.
Hän tyytyy niin vähään ja on sen vuoksi niin onnellinen?
Perustarpeet on turvattu; on rakkautta ja hellyyttä.

Tyttö istuu syöttötuoissa. On ruoka-aika.
Syö ruokaa reippaasti ja hymyilee.
Hymyilee selaista ihmeellistä hymyä.Velmuilee. Tytöllä on selvästi jotain metkuja mielessä.
Hymyilee ja nauraa. Ja pian ruoka on jo syöty.

Päiväuniaika.
Sylitellään hetki sängyn vieressä. Halataan toisiamme ja tyttö antaa vielä pusun.
Lasken tytön sänkyyn ja neiti nappaa heti harson käteensä.
Jutellaan vielä hetki ja tyttö jää päiväunille hymy huulillaan.
Kuuntelen tytön touhuja oven takana.
Tyttö juttelee sängyssä iloisena leluilleen. Nauraa ja juttelee.
Jossain vaiheessa huone hiljenee.Tyttö on nukahtanut.

Iltapesut.
Tytön lempi hetki päivästä.
Vaatteet ja vaipat heitetään pois ja tyttö saa juoksennella nakuna.
Riemulla ei ole rajaa! Mikään ei ole ihanempaa!

Onnellinen.
Onnellinen on oikea sana kuvaamaan tuota tyttöä.
Ja iloinen. Ei ole murheita.
Toki tyttökin osaa suuttua. Jos ei saa haluamaansa heti, niin jalat muuttuvat makarooniksi ja tyttö lysähtää lattialle huutamaan.
Mutta se kiukku on ihan hetkessä ohi. Ja taas naurattaa!

Olen niin onnellinen kun tuo tyttö on onnellinen.
Kuinkahan saisi tuon elämänilon säilytettyä? Niin että tyttö olisi aina onnellinen.
Että pienet asiat riittäisivät hänelle.
Ja että hän pystyisi nauttimaan aikuisenakin elämästään niinkuin nyt!

Löysin tämän kirjoituksen kätköistäni. Kirjoitin sen reilu vuosi sitten. Silloin tyttö oli himpun verran yli vuoden.
Tämä kuvaa tyttöä ja omia tunteitani hyvin vieläkin. Ainoana erona, että tyttö on nyt reilun vuoden vanhempi.

Rakastan tätä hetkeä mitä nyt elämme. Rakastin kaikkia aikaisempiakin hetkiä, mutta ei ole tämän hetken voittanutta.
Tyttö on edelleen maailman onnellisin Pipana. Tai Pipa, niinkuin hän itseään kutsuu. Hän on niin onnellinen. Hän on niin täydellinen.
Ja kun tyttö on onnellinen, olen minäkin.

Voiko tätä enempää rakastaa?

Elämä on todellakin kaunein satu.