Muistojen purkki

Yhtenä päivänä leikkien lomassa tyttö kaivoi esiin vanhan Wärtsilän purnukan.
"Tämä on minun muistojeni purkki" tyttö sanoi. "Katso kuinka paljon siellä on muistoja!"
"Mitä kaikkia muistoja siellä oikein oikein on?" minä kysyin.

"Hyviä muistoja.
Muisto siitä kuinka, kuinka mummi unohti kaksi kertaa kypärän kotiin kun lähdettiin pyöräilemään.
Mummun kanssa leikitty barbi-leikki. Oikeastaan kaikki ne barbileikit ovat kivoja muistoja.
Se kun katsoi pappaa suurennuslasilla ja papan nenä näytti niin isolta!
Täällä on myös muistoja vanhasta kodista.
Kaikenlaisia hyviä muistoja täällä on. Katso vaikka!" Tyttö raotti purkin kantta ja näytti.

Tyttö laittoi purkin kiinni."Pitää varoa, etteivät muistot karkaa."

Tyttö mietti minkälaisia muistoja veljellä mahtaa olla.
Juttelimme minun hyvistä muistoistani ja mietimme minkälaisia muistoja tyttö vielä kerää omaan purkkiinsa.

Mies tuli kotiin ja tyttö juoksi miehen luokse; "minkälaisia muistoja sinulla isi on?"
"Muistoja mistä?" kysyi hämmentynyt mies.
"No elämästä tietysti!"

Tyttö mietti mikä on kaikista paras muisto.
Kauan ei tarvinut miettiä kun vastaus oli jo valmiina; " Se kun Ukko syntyi ja tulin sairaalaan katsomaan äiti ja veljeä! Se on paras muisto!"






Paljon on meille kertynyt ihania muistoja muistojemme purnukoihin. Tältä kuluneelta vuodelta. Suurinpana niistä tietysti pienen miehen syntymä heinäkuussa.
Tuokoon uusi vuosi meille lisää muisteltavaa. Ihania hetkiä yhdessä, joita sitten vuosien päästä muistelemme kun muistojen purkkiemme kansia varovasti raottelemme.


Oikein hyvää uutta vuotta kaikille teille, tutut ja tuntemattomat.
Kerätkää vuodesta paljon hyviä muistoja talteen, mutta olkaa varovasisia etteivät ne pääse karkuun!

Joulua

Aatonaattona lädimme tytön ja pojan kanssa vanhempieni luokse.
Mies jäi kotiin, koska meni aattona vielä töihin.

Tyttö pääsi koristelemaan kuusen vielä mummulassakin. Ja riemu oli aivan yhtä rajaton kuin kotonakin.
Ensimmäistä kertaa, tyttö tiesi mitä joulussa odottaa. Siis ihan todella.
Odotti kuusen koristelua, odotti kauniiksi laittautumista, odotti vieraita, odotti pukkia ja odotti lahjoja.
Ja voi kuinka malttamaton tuo oli. Syömisestäkään ei tahtonut tulla mitään.
Muistanhan sen vielä itsekin. Kuinka pitkä päivä jouluaatto oli. Odotus oli ihan hirvittävän pitkä. Mutta niin ihana.

Pukki kävi ja toi paljon lahjoja.
Kun pukki lähti, tyttö kertoi meille muille kuka pukin parran alla oikeasti oli!
Mieluisia lahjoja tuli. Kaikille.

Pieni mies heräsi päiväuniltaan sopivasti nähdäkseen pukin. Ei tosin noteerannut vanhaa miestä millään tavalla.
Paketeista oli taaseen hirvittävän kiinnostunut. Yritti repiä paketteja auki ja purra naruja poikki.
Muutenkin pikku-ukko oli koko aaton oikein innokas. Sylissä seistessään hyppi ja nauroi. Mutta oppi myös sylissä istuessaan hyppimään. Huvittavan näköinen pieni. Koko ajan pitää pomppia tai potkia!

Joulupäivänä, miehen töiden jälkeen, menimme sitten miehen vanhempien luo. Ja sinnekin joulupukki oli vielä lahjoa jättänyt.

Joulu oli ihana. Saimme käydä kahdesti valmiiseen pöytään. Ihania herkkuja olikin katettuna.
Saimme nauttia rakkaidemme seurasta ja lämmöstä.
Ja saimme katsella lasten riemua ja onnea.

Joulussa on joku ihana tunnelma. Se tulee siitä yhdessäolosta.
Varsinkin tuo omassa lapsuudenkodissa vietetty joulu on niin tärkeä. Itselleni. (Ja tietysti myös lapsille)
Tulee omat ihanat lapsuusajat mieleen. Tulee turvallinen ja lämminolo.
Palaan ajassa taaksepäin. Tekisi mieli käpertyä sinne omaan lapsuuteen.
Omaan vanhaan huoneeseen, omaan vanhaan sänkyyn. Niiden tärkeiden pehmolelujen kanssa.
Ihan hetkeksi. Olla vielä se pieni lapsi.




Tässä kuvia joistakin itse tekemistäni joululahjoista.

Näihin ihaniin pupuihin löysin kaavan täältä. Sieltä myös (törkeästi) kopioin idean tuohon punahilkkaan (niinkuin tyttö nuken nimesi)

Pieni mies sai joulupäivänä maistaa ensimmäisen kerran lusikkaruokaa. Ukko yllättikin äidin ja aukoi yllättävän hyvin suutaan lusikalle. Porkkana näyttikin maistuvan melkoisen hyvälle!

Kaksi yötä jouluun

Joulupuu on rakennettu,
joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
ompi kuusen oksilla.

Eilen oli joulun odotuksen paras päivä.
Kävimme ostamassa joulukuusen ja nostimme sen sisään.
Se oli tarkoitus koristella vasta tänään aamulla, mutta eihän se onnistunut.
Se oli koristeltava heti.

Tyttö oli onnessaan.
Oli niin iloinen.
Tyttö lauloi ja tanssi koko illan.
Hyppeli, nauroi.
Voi miten pieni asia tekee pienen ihmisen onnelliseksi.

Vaikka toisaalta, se teki myös minut erittäin onnelliseksi.
Se toi joulun tähän kotiin.

Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti.
Ympärillä lapsukaiset
laulelevat sulosti.


Tänään kuusta on ihailtu.
Koristeita ripusteltu uudestaan.
Tänäänkin laulu on raikunut.
Ja jalat ovat tanssineet.

Kolme yötä jouluun

Pieni tyttö hipsutteli makuuhuoneeseen aamulla ennen viittä.
Oli jo käynyt avaamassa joulukalenterinsa.
Kuiskutteli (tällä kertaa onneksi vain kuiskaili) oven raossa ja yritti herätellä.
Kehottelin tyttöä menemään takaisin nukkumaan. Vielä E I ole aamu.
Suostui lopulta jatkamaan uniaan, meidän välissä.
Seuraavat kaksi tuntia torkuin pieni mies tississä kiinni ja tytön varpaat melkein suussa.

Kolme yötä enää jouluun on. Onneksi.
Tyttö on nyt joulukuussa heräillyt joka ikinen aamu tuntia tai kahta aikaisemmin kuin normaalisti.
Uskon sen johtuvan joulukalenterista.
Kun hieman havahtuu hereille, muistaa heti kalenterin. Ja toki se on heti mentävä tarkistamaan. Vaikka kello olisi viisi aamulla!

Hyvin tuo kuitenkin jaksaa. Koko päivän touhuta. Illalla tosin sammuu kerrasta. Ei jaksa yhtään vetkutella ja hyvä niin!

Pieni mies tuolla hakee sängyssään unta.
Laulaa unilauluaan, kolistelee sängyn pinnoja ja heiluttelee verhoja.
On repinyt sukat pois jaloistaan ja maistelee varpaitaan.
Taas terveenä nukahtaa monesti itsekseen.

Tällä viikolla pieni mies saa ensimmäisen kerran muutakin ruokaa kuin tissimaitoa.
Viime viikolla oli neuvola. Painoa oli tullut lisää vain vähän, johtuen kuitenkin suureksi osaksi sairastamisesta. Silloin pieni mies kun söi viikon verran tosi huonosti.
Ja koko ajan tuo on liikkeessä. Vaikka ei vielä eteenpäin pääsekään.
Lattialla pyörii ympyrää. Seuraa muiden puuhia ja kääntyilee sinne, missä tapahtumat ovat. On hirmuisen utelias ja katselee maailmaa silmät pyöreinä.
Jalat sätkivät koko ajan hirmuisesti ja pylly nousee. On huvittavan näköinen. Kova kiire olisi, mutta kädet eivät ymmärrä tulla liikkumiseen mukaan.
Hymy kuitenkin koko ajan huulillaan. On se niin hauskaa paikallaankin!

Neuvolassa sovittiin, että aloitellaan kiinteitä hiljalleen. Lykkäsin aloittamista vielä jokusella päivällä. Ja nyt se olisi sitten edessä.
Olo on ihan haikea. Kun oma pieni on jo niin iso, että tarvitsee muutakin kuin vain äidinmaitoa.
Esikoisesta ei ollut tälläistä oloa. Silloin oli vain niin hienoa kun sai antaa jo muutakin. Ja olihan sitä täysimetystä takanakin jo puoli vuotta.
Tämän toisen lapsen kohdalla on moni asia niin erilailla. Tämän haluaisi pitää vauvana vielä pitkään. Ei haluaisi, että hän kasvaa niin nopeaan. Kun hän on meidän vauva. Meidän "viimeinen" vauva.

(Pitkä hoikkeliini oli 5 kk neuvolassa 7 470 g ja 69.5 cm. Sisko oli samanikäisenä sentin pidempi ja reilun kilon painavampia :D)

Ihan kahdestaan

Tänään on ollut erilainen päivä.

Mies oli töissä yhdeksästä seitsemään. Vei töihin mennessään tytön mummulaan ja haki tytön kotiin töistä tullessaan.

Olimme siis pojan kanssa koko päivän kahdestaan.

Päivä oli rauhallinen. Hiljainen. Erilainen.
Kuinka ihanaa oli keskittyä vain pieneen mieheen.

Loikoilimme pitkiä aikoja sängyllä.
Korvatulehduksesta parannuttuaan poika on viihtynyt erittäin hyvin rinnalla.
Tänään saattoi olla rinnalla tunninkin kerrallaan. Meillä ei ollut kiire minnekään. Kukaan ei keskeyttänyt.
Oltiin kainalokkain. Pieni söi ja samalla hymisi tyytyväisenä omaan tapaansa. Välillä keskeytti syömisen, katsoi silmiin ja jutteli jotain. Ja sitten taas jatkoi syömistä.
Syömisen jälkeen jäätiin vielä makoilemaan lähekkäin.
Juteltiin ja minä silittelin.

Keskityin pojan kanssa leikkimiseen.
Leikittiin yhdessä.
Kutittelin. Naurettiin.
Pidin sylissä tai kainalossa.

Kun poika nukkui, sain kahvitella kaikessa rauhassa.
Tein joululahjoja, askartelin joulukortit loppuun.
Eikä kukaan keskettänyt.

Kävimme pojan kanssa vaunuilemassa. Ulkona oli ihanan kirpeä pakkanen.
Mutta kylmä ei tullut, koska ulkona ei tarvinut seisoskella.

Oli ihana päivä. Nautin täysin rinnoin pojasta, ja poika minusta.

Oli rauhallista ja niin hiljaista.

Mutta kuinka ihanaa olikaan illalla kun tyttö tuli kotiin.
Kun sain ottaa hänet syliin ja nuuhkaista hänen tukkaansa.
Tuntui kuin hän olisi ollut pois pidempäänkin.
Kuinka ihanalta tuntuu kun hän on taas kotona. Kun hän kulkee perässäni huoneesta toiseen. Höpöttää alituiseen. Eikä anna hetkenkään rauhaa.
Voi kuinka ikävä oli!

Laiskamatojen lapsi

Aamulla se herää ensimmäisenä.
Menee heti keittiöön kurkistamaan mitä löytyykään tänään joulukalenterista.

Sipsuttaa makuuhuoneeseen, räpsäyttää valot päälle ja kajauttaa iloisesti "huomenta!"
Hyppelee ja juttelee hyväntuulisena. Väsymyksestä ei ole tietoakaan.
Aamupalalla höpöttää. Kertoo minkälaista unta on nähnyt, mitä sai joulukalenterista, mitä aikoo tänään tehdä.
Puhua pälättää pitämättä hetkenkään taukoa.
"Äiti leikitäänkö barbeilla sitten kun olet laittanut Ukon päiväunille?!"

Se touhuaa koko aamupäivän.
Leikkii ravintolaa. Kun ehdotan ulos lähtemistä, tokaisee ettei nyt ehdi. Vielä on paljon tarjoiltavaa, ei voi jättää työtään kesken. Ruokailijoita ilman ruokaa.
Yhteistuumin sovimme, että tarjoilijankin pitää joskus pitää tauko. Yksi pehmoleluista jää tuuraamaan.

Pihalla se juoksee, hyppii, leikkii, ihmettelee.
"Äiti tule katsomaan mitä täällä on" ,"Äiti katso minua!"
Sinkoilee eestaas. Välillä pysähtyy ihmettelemään jotain maasta löytynyttä aarretta.
"Äiti leikitäänkö hippaa?", "Äiti etsitäänkö aarteita?", Äiti katso mitä täällä on!"

Kotona se kulkee perässäni.
Kun oion paikkoja, se tarjoaa apuaan.
Se kulkee pölyhuiskan kanssa mukanani ja arvuutttelee;
"Äiti tiedätkö mikä on keltainen, pehmoinen ja se piipittää?" "Äiti tiedätkö mikä on valkoinen ja sitä tippuu taivaalta?"
Se kulkee perässäni olohuoneeseen, olohuoneesta keittiöön, keittiöstä vessaan...
Välillä vaihdetaan arvuuttelijaa.

Leikkii, piirtelee, lukee, askartelee, muovailee.
Välillä yksin, välillä yhdessä.

Juoksee lähes joka paikkaan. Koko ajan touhuaa.
Välillä laulaa ja tanssahtelee.
Se leikkii veljensä kanssa. Naurattaa sitä. Ilmeilee ja elehtii. Pelleilee.

Illalla "riehuu" isänsä kanssa. Painivat, kutittelevat, nauravat, höpsöttelevät.
Se hyppii ja pomppii sängyllä.

Kun illalla me jo miehen kanssa makaamme väsyneinä sängyllä, se vaan jaksaa vielä.
Ei ymmärrä, kuinka me emme muka jaksa.
Se toteaa meille; "te olette laiskamatoja. Te teette vain laiskamatojen töitä!"

Se ei hyydy.
Koskaan se ei heittäydy sohvalle ja sano että nyt ei jaksa. Ei huvita.
Se on aina valmis kaikkeen. Aina innoissaan.
Vasta illalla kun se paina silmänsä kiinni, se pysähtyy.
Jotta se jaksaa taas 10-12 tunnin päästä jatkaa siitä mihin se tänään jäi.


Voi kun tämä laiskamato saisi edes pienen osan tuosta energiasta!

Itkua

Väsyttää. Itkettää. Suututtaa. Harmittaa.

Pienempi on itkenyt ja raivonnut.
Nukkunut huonosti, syönyt huonosti.
Lämpöillyt. Oksentanutkin muutaman kerran.
Itkenyt väsymystään kun ei saa nukuttua.
Kun vihdoin on nukahtanut, niin joku on heti herättänyt.
Ja sitten on taas itkettänyt ja suututtanut.
Yöt ovat menneet valvoessa. Meillä kahdella.
Viimeyön unisaldo oli kaksi tuntia. Muuten yö kului valvoskellen, kanniskellen, hyssytellen, silitellen. Itkien.

Käytiin me tässä yksi päivä uudessa päivystyksessäkin.
Hoitaja haastatteli minuutin tai kaksi. Kurkisti pienen nenänpään. Ja sitten passitti meidät kotiin.
Vauvat kun joskus itkevät ja kuumeilevatkin. Joskus myös syövät huonommin ja kyllä ne joskus oksentelevatkin.
Sellaisia ne vauvat vähän ovat!


Olen tiuskinut väsymyksissäni tytölle. Murissit ja ärissyt.
Eilen ärähdin myös kiljuvalle pojalle.
Tyttö tuli myöhemmin minulle sanomaan; "Äiti, en halua että huudat minun pikkuveljelleni!"
Niin totta! En minäkään halua huutaa, en kummallekaan lapselle. He eivät sitä ole ansainneet.
Väsymys ei käy syystä.
Pitäisi oppia hillitsemään itsensä! Väsyneenäkin.

Huomenna on jo parempi päivä.
Huomenna teemme jotain oikein mukavaa.
Tänään poika on ollut jo vähän oma itsensä. Huomenna varmasti taas jo enemmän.

Huomenna en huuda.
Leikin, hellin ja rakastan.

Niin ja vein pojan yksityiselle lääkäriasemalle hoitoa saamaan.
Korvatulehdus pienen korvasta löytyi. Selvisi syy itkuille.
Vaikka itkeväthän ne vauvat muutenkin...

Joulukuussa on joulu. Silloin tulee joulupukki ja on lunta.

Näin tokaisi meidän isompi tonttu aamupalalla.
Toivottavasti tuo viimeinenkin kohta pitäisi paikkansa.

Joulunodotus on siis käynnistynyt.
Tyttö odottaa joulua jo melko malttamattomana. Itse olen vielä ihan rauhallinen.
Pienimmäinen ei moisesta vielä mitään ymmärrä ja mies on ihan yhtä neutraali joulun suhteen kuin kaikkien muidenkin juhlien. Tosin mies on tänäkin jouluna töissä, joten ymmärtäähän tuon.

Tyttö on kaivanut tonttulakkinsa jostain esiin ja on nyt jokusen päivän kulkenut se päässään.
Kovasti on miettinyt joulupukkia.
Miten joulupukki löytää kaikkien lasten luokse? Löytääkö se varmasti meille? Tietääkö joulupukki mistä voi ostaa luistimet?

Viimejouluna meillä kävi joulupukki ensimmäistä kertaa. Miehen äiti halusi joulupukiksi tekeytyä ja tyttöhän tunnisti mumminsa heti joulupukin vaatteiden alta. Kolmevuotiaana!
Tuo on meillä myös vähän päänvaivaa tuottanut. Miten toimia tänä vuonna.
Mies ja tyttö olivat kuitenkin tulleet siihen lopputulokseen, että on olemassa oikea joulupukki. Joulupukki ei kuitenkaan ehdi millään kaikkien lasten luokse.
Joulupukki tuo kaikille lapsille lahjat, mutta joku muu sitten esittää joulupukkia.
Tuo viime jouluinen pukki oli kuitenkin tytöstä tosi hauska juttu. Joulupukin paljastuminen mummiksi ei tyttöä haitannut ollenkaan, ja tänä vuonnakin tyttö haluaa että mummi-joulupukki tuo lahjat!

Itse olen hankkinut vasta yhden joululahjan. Ja sekin tuli kirjakerhosta suoraan kotiin. Kun oli kuukauden kirjana. Muuten on lahjat vielä hankkimatta.
Mutta eipä se haittaa. On oikeastaan vain yksi lahja joka on välttämättä ostettava; tytölle luistimet.
Tänä vuonna aion ostaa muutenkin melko vähän lahjoja.
Rakastan antamista, mutta en halua opettaa tytölle, että joulu on pelkkää lahjojen saamista.
Haluan , että tuo osaisi arvostaa kaikkea saamaansa. Enkä tiedä toteutuuko se kun lahjoja on läjäpäin. Kun ne "tyhmimmät" lelut (tai vatteet) heitetään heti käsistä pois ja odotetaan vain niitä parempia...
Minulle joulu on kuitenkin ennenkaikkea yhdessäoloa. Se on aika rauhoittua ja nauttia rakkaiden ihmisten läheisyydestä.
Silloin ollaan kiitollisia siitä mitä on.

Olen myös saanut hullun ajatuksen siitä, että aion tehdä suuren osan lahjoista itse.
Pää onkin täynnä mitä mahtavampia ideoita siitä, mitä kaikkea teen.
Ideoita siis on, mutta taitoa ei niinkään!
Kun jostain innostun, niin silloin innostun. Silloin tehdään vaikkein niin osattaisikaan :D
Iltaisin kun lapset ovat menneet nukkumaan olen kaivanut kutimet tai ompelukoneen esille. Neulonut ja ommellut. Suunnitellut. Kokeillut. Purkanut. Yrittänyt uudestaan. Kironnut. Välillä jo vähän itkuakin tihrustanut.
Jotain olen kuitenkin saanut aikaiseksikin.
Ne ovat kotitekoisennäköisiä eikä jälki ole todellakaan kuin ammattilaisella.
Mutta ovat ne ainakin rakkaudella ja ajatuksella tehtyjä.
Tyttö on myös alkanut tekemään lahjoja isovanhemmilleen.

Eilen leivoimme pipareita ja laitoimme jouluvalot isoon lasipurkkiin.

Muuta emme ole vielä tehneetkään. Joulukortitkin on vielä suunnitteluasteella.
Mutta onhan tässä vielä aikaa. Onhan?

Piparit;
400 g voita
6 rkl siirappia
3 tl soodaa
4 tl kanelia
1 tl neilikkaa
3 munaa
400 g sokeria (vähän alle 5 dl)
900 g jauhoja (noin 15 dl)

Taikinasta voi leipoa heti pipareita.
Leipominen on kyllä helpompaa jos takinan antaa seistä muutaman tunnin jääkaapissa.
paista 200-225 asteessa noin 5-10 minuuttia.

Ovat herkullisimpia pipareita mitä olen koskaan maistanut!

Harmaata

Ulkona on ollut nyt useamman päivän tosi sateista. Harmaata ja likaista. Pimeää aamusta iltaan.
Oma olokin on ollut jotenkin...Harmaa.

Tyttö on kipeänä. Taas.
Joten olemme joutuneet olemaan kotona koko päivän. Pitkän päivän.
Kolmistaan. Mies on koko pitkän päivän töissä. Taas.

Olemme laahustaneet lähes koko päivän yöpuvuissa. Kuin aaveet.
Tyttö on katsonut aivan luvattoman paljon telkkaria.
Maannut vain sohvalla.
Minä olen juonut ainakin 100 kuppia kahvia. Enkä siitä huolimatta ole vieläkään herännyt tähän päivään.
Olen leikkinyt ihan liian vähän lasten kanssa.
Olen tehnyt lounaan eineksistä.
Olen sulattanut pakkasesta pullia ja nautiskellut niitä kahvin kanssa.
Paljon muuta en olekaan sitten tänään tehnyt. Olen vain ollut.
Olemme vain olleet. Rauhassa. Lorvineet.
Eikä omatunto ole edes ärähtänyt. Ei mistään asiasta.


Huomenna aion kyllä tehdä jotain.
Ja toivon, että oma olo tuntuisi harmaan sijasta vaikka keltaiselta!


Mutta nyt taidan laahustaa kahvin keittoon ja sen kahvin kanssa aion kyllä nauttia vielä yhden pullan... Ja ihan hyvällä omallatunnolla

Paperia ja kyniä

Kun syötän poikaa, tyttö hakee värikynät ja paperia ja alkaa piirtämään.
Tai värityskirjan ja värittelee.
Kun olen saanut pojan syötettyä, tyttö pyytää minuakin mukaan.
Hakee minulle oman värityskirjan, josta valitsen mieluisan kuvan.
Värittelemme siinä kolmistaan.
Laitan pojan nukkumaan ja sitten värittelyt taas jatkuvat.
Kahdestaan.
Olohuoneen pienen pöydän äärellä.



Värittäminen on hauskaa. Sitä äitikin rakastaa.
Se on terapeuttista.
Ja jotenkin koukuttavaa.


Värittämisen lomassa jutellaan.
Puhutaan unista, kerhopäivästä, joulusta, haaveista, peloista, iloista, mieltä askarruttavista asioista. Välillä jutellaan vaan ihan höpöjä.

Mutta värittämisen tai piirtelyn ohessa käydään monesti ne kaikkein ihanimmat ja mieleenpainuvimmat keskustelut.



Yhtenä päivän värittäessämme;

Pipa; Äiti minä en halua muuttaa uuteen kotiin.
Äiti; eihän me olla mihinkään muuttamassa. Mitä sinä tarkoitat?
Pipa; kun mummi sanoi, että minun pitää muuttaa uuteen kotiin.
Äiti; mitähän se mummi on oikein puhunut? Ei me olla mihinkään muuttamassa. Tämä on meidän koti.
Pipa; mutta mummi sanoi, että kun olen iso niin sitten minun pitää muuttaa.
Äiti; niin mummi varmaan tarkoitti, että kun olet aikuinen niin sitten muutat ihan omaan kotiin.
Tässä vaiheessa tyttö otti minua kädestä kiinni.
Silmät kostuivat ja tyttö pidätti itkua.
Kysyi ääni väristen;
Tuleeko minulle sitten uusi äiti ja isi?!
Nappasin tytön syliini.
Kyyneleet silmissäni kerroin tytölle, että äiti ja isi ovat aina hänen äitinsä ja isinsä.
Tyttö on aina meidän ihana pieni rakkaamme.
Koitin kertoa, että ehkä tyttö haluaa aikuisena, äidin ikäisenä, muuttaa omaan kotiin.
Oman miehensä ja lastensa kanssa. Sitten joskus tosi pitkän ajan päästä.
Kun tyttö ei vieläkään ollut vakuuttunut asiasta, sovimme, että hän saa asua aina äidin ja isin kanssa täällä omassa kodissa. Muuttaa ei tarvitse. Jos ei itse halua.
Pian tyttö hivuttauti pois sylistäni ja meni värittelemään kesken jäänyttä kuvaa.
Ja jatkoi jutustelua jollain kevyemällä aiheella.