Hetkiä

(Kuvia, jotka ei liity tekstiin ollenkaan...)

Poika istuu syöttötuolissa.
Taputtaa käsillään pöytää. Nauraa.
On niin pieni. Mies siinä pöydän päässä. Omalla paikallaan.
Niin hellyttävä. Tekisi mieli kaapata hänet syliin ja rutistaa oikein kovaa.

Poika istuu jämäkästi. Välillä potkii ja hytkyy.
Syö maissinaksuja. Kuuluu vain tyytyväinen ruoskutus.
Kädet ovat naksuista aivan tahmaiset. Samoin kasvot.
Kädessä on vielä pieni pala naksua. Se on ihan pieni ja tiiviisti nyrkin sisällä.
Poika on keskittynyt. Yrittää saada naksusta vielä palan suuhunsa.
Ottaa naksun toiseen käteensä ja se putoaa maahan.
Poika katsoo hetken perään.

Katsoo muita pöydän ääressä olevia.
Nauraa ja alkaa jutella.
Taputtaa käsillään pöytää.
Potkii jaloillaan ja hytkyttelee itseään tuolissa ylös ja alas.

On niin pieni siinä tuolissa.
On niin ihanan pieni vielä!



Tyttö on sängyssään.
Iltasatu on jo luettu ja hyvätyöt toivotettu.
Tyttö on käynyt avaamassa huoneensa oven ja on jättänyt sen raolleen.
On turvallisempi olo. Kun kuulee meidän äänet.
Istun olohuoneessa ja kuuntelen tytön huoneesta kantautuvaa iloista juttelua.

Menen kurkistamaan oven raosta. Tyttö ei huomaa minua.
Tyttö leikkii unileluillaan. Makoilee peiton alla ja leikkii. Iloisena, mutta jo kovin unisena.
Jään siihen ovenrakoon seuraamaan. En malta lähteä poiskaan.
Pian tyttö lopettaa leikit.
Katselee kattoon. Pupu kainallossaan.
Rauhoittuu. Mietiskelee.
Tyttö näkee minut ja hänen kasvoilleen tulee onnellinen hymy.
Halataan ja suukotellaan.
Äidin ihana, ihana tyttö!
Kun lähden, tyttö huutaa vielä perääni "hyvää yötä, kauniita unia, nuku hyvin!"


Kaksi hetkeä eiliseltä. Kaksi hetkeä jolloin katselin lapsiani niin onnellisena ja ylpeänä.
Hetkiä jolloin olin pakahtua.
Vastaavia hetkiä oli eilen monta.
Mutta niin oli myös niitä toisenlaisia.

Olo on ollut viime päivinä jotenkin haikea.
Surumielinen.
En tiedä miksi.