Mustikassa

Lapsena kävin joka kesä mustikassa.

Koko perhe lastattiin autoon ja ajettiin metsän reunaan.

Meillä tytöillä oli omat pienet korit mukana.

Asteltiin saappaat jalassa, pienet korit käsissä.

Mustikoita päätyi enemmän suihin kuin koreihin.

Jaksettiin poimia mustikoita ehkä juuri sen verran että korin pohja täyttyi.

Sitä ennen aina huudeltiin toisillemme vieläkö näkyy pohjaa.

Kun pohjaa ei enää näkynyt, jätettiin korit sivuun.

Ja leikit alkoivat.

Silloin ihan pienenä metsässä oli vaikea kulkea.

Ja monesti tulikin kompastuttua ja kori kaikkine mustikoineen meni pitkin maita ja mantuja.

Kuinka paljon se harmitti. Pienen ihmisen vaivalla keräämät mustikat!

Silloin äiti tai isä kaatoi omista mustikoistaan osan pieneen koriin.

Kaatuneiden mustikoiden tilalle.

Enää ei harmittanut!

Meillä oli aina eväät mukana.

Voileipiä. Ja mehua pullossa.

Äidillä ja isällä oli kahvia termospullossa.

Sokerinpalat kulkivat joka vuosi mukana siinä samassa pienessä muovirasiassa.

Muistan vieläkin sen leivän tuoksun. Enää leipä ei tuoksu samalle.

Tai ehkä se tuoksuisi. Siellä mustikkametsällä.

Tämä on yksi perinne, jota aion jatkaa omien lasteni kanssa.

Mökillä käytiin tytön kanssa pikipäin lähimetsässä. Pariin kertaan. Tyttö keskittyi vadelmiin ja metsämansikoihin.

Itse keräsin mustikoita. 

Joita sitten syötiin porukalla lusikoilla suoraan pienestä ämpäristä. Poikakin tuli kerta toisensa jälkeen hakemaan lisää.

Tein myös vanhempieni kanssa tehoiskun metsään. 

En enää kaatunut ja marjatkin pysyivät ämpärissä. Silti vanhempani kaatoivat omaan saaliinsa minun ämpäriini!

Nyt on reilu kymmenen litraa mustikoita pakkasessa.

Ensi vuonna mennään tytön kanssa ja otetaan eväät mukaan. 

Poika taitaa olla silloin vielä vähän liian pieni seuraksi. Mutta lähimetsään pääsee tuokin jo silloin!